Meren tuomat valkokangas

Ilmastonmuutoksen ja kulutuskulttuurin haittapuolet eivät näytä miltään. Eivät ainakaan vielä meidän tavallisten junttien elämässä. Se on ollut voimatonta itkuntuherrusta hassahtaneiden hippien ja kommarien keskinäisessä kirjeenvaihdossa.

Anna Antsalon ensimmäinen ”pitkä” dokumenttiohjaus, Meren tuomat, seuraa neljää rantaviivoja haravoivaa aikuista ihmistä Englannista, Japanista ja Hollannista. He eivät ainoastaan siivoa biitsejä, vaan etsivät niiltä virtojen jättämiä aarteita: muovihiluja, kilpikonnan munia ja huumepiikkejä. Elokuvan yleisilme on yllättävänkin kevyt, melkein yhtä kevyt kuin pappani kaasujalka. Kokonaisuutta tukee Okku Nuutilaisen rento muttei löysä leikkaus.

Ennen elokuvaa ajattelin, että aihe ei ainakaan ole tyhjiin kaluttu. Eikä se olekaan, mutta ensimmäisen vartin jälkeen tuntuu jo siltä. Alussa dokumentti saattaa jopa lyödä ällikällä ja osoittaa madonlukuja riemastuttavan veikeällä tavalla. Se kiehtoo eikä käsittelytapa tunnu kotiläksyiltä tai sakealta munkkilatinalta.

Pian katsoja kuitenkin tajuaa, mistä kauhistuttavan vaatimaton pituus johtuu: Antsalo ei löydä suuntaa elokuvalleen ja meren tuomat ehtivät polkemaan paikoillaan tunnissakin. Tarinan laki on kuin Lemmingsin sopuli — jos sille ei nopeasti kokoa tietä, se palaa sinne, mistä on tullutkin tai putoaa kielekkeeltä. Näin käy Antsalon esikoiselle.

Meren tuomat jää siis muistuttamaan feature-juttua tai ylipitkää YouTube-videota. Mikä sitten tekee dokumenttielokuvasta dokumentin? Pitäisikö sen herättää keskustelua tai opettaa? Meren tuomat ei tee oikein kumpaakaan. Minulla on myös toinen omalaatuinen ongelma teoksen kanssa. Se on liian penseä vallitsevan tilanteen syille ja oireille.

Merellä vaeltavat rahtikontit ovat kutistaneet maailman yhdeksi totaaliseksi ja kestämättömäksi kassahihnaksi. Eräissä maissa tuolle hihnalle dumpataan huoletta muovia jatkuvalla syötöllä, vaikka sen seurauksia ei edes vielä tiedetä. Tätä todellisuutta voisi korostaa enemmän.

Nyt dokumentti tahtomattaankin levittää rivien välistä sitä samaa propagandaa, jonka mukaan kaikkien pitäisi uudelleen käyttää vessapaperirullien pakkaukset roskapusseina, leikata ruohikkonsa kelaleikkurilla, täyttää parvekkeensa kasveilla ja katsoa vain tarpeelliset videot päivällä ja nekin vain matalalla resoluutiolla. Kulutuksen vähentäminen Roope Ankan tasolle tietenkin auttaa (ja siihen kannattaisi jokaisen tähdätä), mutta kyse on lopulta piiperryksestä.

Mistä Antsalo olisi sitten voinut puhua? Pressille annetuissa lehtisissä korostetaan Shiegon, yhden neljästä ”beachcomberista”, uskovan, että meri on elämän ja kuoleman raja. Ohjaaja puolestaan kokee meren äärellä tilapäisyytensä: ”Rannat ovat kautta aikojen olleet mahdollisuuksien ja haaveilun paikka.” Olisiko tässä voinut olla elokuvan suunta?

Nyt pyhä kunnioitus merta kohtaan ei näy kuin ehkä äänisuunnittelussa ja Tapani Rinteen sävellyksessä. Tosin tausta(hissi)musiikin jatkuvat törähtelyt alkavat nekin ärsyttämään, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Rantaharavoijat amatööriarkelogeina ja ajatus tarinoista hökötysten takana on siis kiintoisa ideanjyvä, kuten aiemmin totesin. On jännää, miten muovi voi esimerkiksi hioutua aivan kivenkaltaiseksi merten kuohuissa. Mitään muuta kuin melko itsestäänselvää muotokuvaa ihmisestä ei silti synny. Ellei aihe ole jotensakin lähellä sydäntä (niin kuin minulla), katsojaa luulisi lähinnä pännivän jatkuva likaisten muovinaperoiden ja Legojen tuijottelu.