Matthias & Maxime valkokangas

Kuluneet vuodet ovat olleet kovia quebeciläiselle arthouse-ohjaaja Xavier Dolanille. Reilun viiden vuoden takainen Mommy (2014) oli nuoren elokuvatekijän nousujohteisen uran laadullinen huipentuma, jota kuitenkin seurasi karvas pudotus maan pinnalle. Vain maailmanloppu (2016) sekä englanninkielinen debyytti The Death & Life of John F. Donovan (2018) olivat hutilaukauksia, joita taidepiirien kultapojalta ei ollut totuttu näkemään.

19-vuotiaana uransa aloittaneen ja kanadalaisen elokuvakentän kärkinimeksi nopeasti nousseen Dolanin varhainen menestys on luonut kuitenkin kohtuuttomia odotuksia kolmekymppiseltä kyvyltä. Töyssyt matkalla ovat luontaisia elokuvatekijältä, joka aktiivisesti etsii uutta suuntaa ilmaisulleen. Kasvu ei tapahdu kivuitta niin elämässä kuin taiteessakaan. Ei liene sattumaa, että ohjaajan uusin elokuva Matthias & Maxime peilaakin vahvasti juuri tätä ajatusmaailmaa.

Alle kolmekymppiset Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) ja Maxime (Xavier Dolan) ovat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Vuosien myötä ympärille rakentunut kaveriporukka on pysynyt tiiviinä, mutta muutoksen hetket ovat kuitenkin käsillä. Matthias on vakiinnuttamassa asemaansa isossa lakifirmassa ja Maxime aloittamassa uutta elämää Australiassa. Kun miehet joutuvat opiskelijaelokuvan puitteissa suutelemaan toisiaan, tapahtuu muutos, jonka jälkikaiku herättää uinuvia tunteita ja niiden tarkastelua.

Matthias & Maxime kytkeytyy sisällöllisesti Dolanille tuttuihin aihekenttiin. Oman identiteetin paikantuminen ihmissuhteiden viidakossa, jalansijan saaminen kaaosmaisessa maailmassa ja antipatiaa aiheuttava äitisuhde ovat ohjaajan elokuvien ydinkauraa, mutta nyt niiden ympärille rakennetussa tyylikehyksessä korostuu hillitty vaitonaisuus, joka tuntuu tekevän vahvan pesäeron siihen ornamentaaliseen leikittelyyn, josta Dolanin teokset paremmin muistetaan.

Nyansseihin keskittyvä kokonaisuus luottaa intiimisti rajattuihin kuviin ja heiluvaan käsivarakuvaukseen, joka ilmaisullisesti haluaa pitäytyä kiinni hetkissä. Elokuva tavoittaa paljon sanattomaksi jääviä merkityksiä miesten välisessä vuorovaikutuksessa. Todellisen aikuisuuden mukana tuoma epävarmuus ja siitä syntyvä hiljainen katkeruus rakentuvat kuiluksi kaveriporukan sisällä, jonka merkitystä konkretisoi työpaikan, avioliiton ja sosiaalisen aseman luomat kehikot. Vaietuista tunteista tulee voimakkaampia, mutta niiden olemassaoloa on totutun keskellä vaikeampi hyväksyä.

Dolan omaa ilmiömäistä herkkyyttä hänelle henkilökohtaisen aihekentän kuvaajana. Ohjaaja maalaa taidokkaasti murrosvaiheen herättämät tunteet valkokankaalle henkilöhahmojen välisen suhdekuvauksen kautta. Vastapainona kuitenkin lepää kakaramainen tarve nokitella menneiden ja tulevien sukupolvien asenteille. Parikymppisten nykynuorten tiedostavat äänet saavat irvikuvamaisen kollaasin opiskelijatytön hahmossa, joka on kattaus pinnallista jaarittelua, anglismeja ja etuoikeutetussa asemassa kukoistamista. Vanhemmat puolestaan elävät valkoviinihuuruisten iltamien keskellä vailla käsitystä nykytodellisuudesta.

Ohjaajan oma hiljainen katkeruus kääntyy teoksessa pikkusieluiseksi naljailuksi ja säröksi kokonaisuuden pintaan. Yhtäältä aiempien elokuvien rohkean aggressiivisuuden ja kokeilevan innokkuuden puute jättää jälkeensä kerronnallisesti vähän laimean lopputuleman. Matthias & Maxime hapuilee latteasti hetkestä toiseen löytämättä aina elävyyttä sisällöllisen painokkuutensa tueksi. Ohjaajan tyylillinen kypsyminen on tervetullutta, mutta sen henkiinherättäminen tuntuu kuitenkin olevan vasta vaiheessa.

Matthias & Maxime on monessa suhteessa luonnollinen askel Dolanin ohjauksellisen uudistumisen jatkumossa, joka vasta odottaa lopullista kukoistamistaan. Hienovarainen, läsnä oleva joskin myös kerronnallisesti verrattain vaimea lopputulos ei sinänsä tee pysyvää jälkeä tekijänsä kaanoniin, mutta omaa kuitenkin paikkansa ikäpolvensa murrosvaiheen kuvaajana.