Bad Boys for Life valkokangas

Vanhojen toimintarypistysten uudelleenlämmittelyissä on päästy niin pitkälle, että laarin pohjalta on pyyhitty pölyt 25 vuoden takaisesta Michael Bayn ja Jerry Bruckheimerin yhteistyöstä nimeltä Bad Boys (1995). Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämän kyttäkaksikon edesottamukset Miamissa eivät lukeudu toimintaelokuvien ikimuistoisiin helmiin, mutta omat ansionsa elokuvalla on ollut lajityypin kehityksessä. Bad Boysin audiovisuaalinen estetiikka sekä humoristisen dialogin ja kovan väkivallan yhdistelmä olivat luomassa toimintatyyliä, joka on pitkälti määrittänyt 2000-luvun toimintaelokuvaa aina Fast & Furiouseista alkaen.

Bad Boysille tehtiin aikanaan jatkoa, mutta kakkososaan vierähtäneet kahdeksan vuotta näkyivät lopputuloksessa jo selvästi. Se mikä vuonna 1995 näyttäytyi uutena ja piristävänä, vaikutti vuonna 2003 moneen kertaan nähdyltä ja umpimieliseltä puskemiselta, mikä on rasittanut valtavirtatoimintaa koko tähänastisen 2000-luvun joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jostain syystä – kenties ideoiden puutteen vuoksi – pahat pojat on päätetty tekohengittää takaisin kolmannella elokuvalla Bad Boys for Life (2020). Poliisikaksikko Mike Lowrey (Smith) ja Marcus Burnett (Lawrence) alkavat olla työuransa ehtoolla. Isoisäksi tullut Marcus haluaisi jäädä eläkkeelle mutta perheetön Mike haluaa jatkaa ikinuorena intohimoisesti poliisin hommissa. Samaan aikaan nainen pakenee meksikolaisvankilasta poikansa avulla, ja he aloittavat Miamissa kostotoimet perheensä hajottajia kohtaan. Ja sitten mennään.

Ensimmäinen tunti vierähtää jotakuinkin leppoisissa tunnelmissa. Vaikka Expendablesit ovat kupanneet aika lailla tyhjiin ikämiesten toimintapatsastelulla naurattamisen, niin kolmannessa Bad Boysissa aiheesta saadaan vielä muutama vitsi aikaiseksi. Kun yhtälöön yhdistää vielä neljännesvuosisadan takaiseen alkuteokseen liittyvän ysärinostalgian aina Inner Circlen korvamatobiisiä myöten, antaa Bad Boys for Life alkuun muutaman myönteisen tuulahduksen. Toiselle tunnille siirryttäessä suunta valitettavasti muuttuu. Taustalla hönkinyt vakavalla naamalla väännetyn väkivallan hönkä pääsee kunnolla valloilleen.

Jälkimmäinen tunti on sitten sitä itseään eli loputonta ja itseään toistavaa mielikuvituksetonta toimintarymistelyä ja turpasaunaa täyteen kyllästymiseen asti. Täyslaidallisen löylynlyömää toimintaranttalia voisi vielä antaa lipua ohi silmien, mutta lopussa naamaan hierottu kaksinaismoralismi, miten verisiteellä voidaan pyyhkiä pahoja tekoja pois ja pedataan asetelmat jatkolle, sai hamuamaan oksennuspussia.

Eiköhän tässä maailmanajassa olisi jo aika päästä eroon näin ummehtuneesta toimintasaastasta. Mutta ei. Valitettavasti juuri tämänkaltainen valtavirtaelokuva peilaa lohduttomasti sitä henkistä alemmuustilaa, jonka ankeudessa piehtaroimme.