Terraferma valkokangas

Ohjaaja Emanuele Crialese on käsitellyt pakolaisteemaa aiemmin elokuvassa Kultainen portti (2006), silloin Amerikkaan viime vuosisadan alussa suuntautuneen siirtolaisuuden näkövinkkelistä. Nyt sisilialaiset juuret omaava ohjaaja on palannut kotikonnuilleen Välimerelle, lähempänä Afrikan mannerta kuin Italiaa sijaitsevalle pienelle saarelle, joka kamppailee laittomien siirtolaisten tuomien ongelmien ja perinteisen elämäntavan katoamisen ristiaallokossa.

Terraferman keskiössä on perhe, jonka kokemusten kautta peilataan koko yhteisöä. Isoisä haluaisi jatkaa kalastusta vaikkei se enää kannatakaan. Hän on menettänyt jo yhden poikansa aina yhtä arvaamattomalle merelle. Leskeksi jäänyt miniä taasen haluaisi luoda uuden elämän mantereella niin itselleen kuin pojalleen Filippolle, joka yrittää kasvaa aikuiseksi yhä mutkikkaammaksi muuttuvassa tilanteessa. Filippon sedällä on puolestaan selkeä visio saaren tulevaisuudesta, nimittäin turismi. Hän saa muunkin perheen vakuuttuneiksi hankkeistaan, ainoastaan vanha isoisä on epäileväinen.

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat muutos ja muutoksen pelko, mutta myös odotukset ja unelmat paremmasta tulevaisuudesta. Myös solidaarisuus kanssaihmistä kohtaan nousee esiin, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre. Teemojensa kautta elokuva heijastelee omassa ajassamme jatkuvasti läsnä olevaa epävarmuutta, joka tunkeutuu todellisuuteemme jatkuvana uutisvirtana talouskriiseistä.

Terrafermassa käytetään oivaltavasti rinnastuksia paljastamaan länsimaisen kulutusyhteiskunnan kaikkivoipaisuuden omahyväinen illuusio ja itsepetos. Välimerellä seilaavat täyteen ahdetuissa veneissä niin Afrikasta saapuvat pakolaiset kuin turistitkin. Toiset joutuvat veden varaan tahtomattaan, toiset taas hyppivät veneestä riemusta kiljahdellen sinisenä siintävään veteen. Välimeri on ilon ja toivon, mutta myös surun ja epätoivon meri. Kimmeltävän pinnan alle kätkeytyy monia epämiellyttäviä totuuksia.

Epätoivo, ja toisaalta toivo paremmasta, ajaa ihmisiä jatkuvana virtana yli Välimeren Euroopan rannoille, jonne heitä ei haluta. Laki saattaa rangaista kalastajia, jotka onkivat hukkuvia pakolaisia merestä, mutta on olemassa paljon vanhempi laki, meren laki, joka velvoittaa auttamaan. Se on moraalinen velvoite, vuosituhansien saatossa muotoutunut. Mutta mitä tehdä, kun pelastettavat uhkaavat upottaa pelastusveneen? Syitä ja seurauksia pohdittaessa tulee jälleen kerran mieleen, lieneekö kaiken taustalla sittenkin yksinkertainen selitys: se, että ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa.

Terrafermaon hieno ja tärkeitä aiheita käsittelevä elokuva, jonka auringonpaisteisissa kuvissa silmä lepää. Ohjaaja koettaa kuitenkin haukata hieman liian ison palan kerralla, eikä oikein osaa päättää, mihin monista teemoistaan keskittyisi. Kerronnan hienoisesta hajanaisuudesta huolimatta elokuva tarjoaa monia hienoja hetkiä ja oivalluksia asioiden oikeasta tolasta. Kulutusjuhlat ovat jo ohi, vaikka kaikki eivät sitä vielä suostukaan ymmärtämään. Unelmat ja toivo paremmasta ovat kuitenkin yhtä ikuisia kuin Mare Nostrum.