Maria by Callas valkokangas

Kreikkalais-amerikkalainen Maria Callas (1923–1977) oli yksi 1900-luvun kirkkaimpia oopperatähtiä, lyyrinen sopraano, jonka tavaramerkiksi muotoutuivat italialaiset bel cantot. Lisänimen La Divina (jumalainen) saanut Callas muistetaan erityisesti temperamentistaan sekä suhteestaan kreikkalaiseen miljardööri Aristoteles Onassikseen, joka jätti laulajattaren kuin nallin kalliolle mennäkseen naimisiin leskeksi jääneen Jacqueline Kennedyn kanssa. Henkilökohtaisen elämän myllerrys ja julkisuuden diivailu varjostivat Callasin uraa.

Ranskalaisohjaaja Tom Volf työskenteli dokumentin parissa lähes viisi vuotta. Hän haastatteli yli 30 Callasin lähipiiriin kuuluvaa ja sai käsiinsä valtavasti aiemmin näkemätöntä materiaalia. Dokumentti sai ensi-iltansa vuonna 2017, 40 vuotta Callaksen kuoleman jälkeen.

Maria by Callas (2017) tuntuu yritykseltä palauttaa Callaksen hohde. Se rakentuu Callasin haastatteluista, valikoiduista kirjeistä ystäville sekä harvinaisesta videomateriaalista, jossa Callas pääsee itse ääneen. Ainoa lyhyt ulkopuolinen näkemys saadaan Callaksen laulunopettajalta, Elvira de Hidalgolta, joka kirjeiden perusteella jäi hyväksi ystäväksi laulajalle.

Volf jättää käsittelemättä laulajattareen yhdistetyt henkilökohtaisen elämän sensaatiot ja antaa sen äänen, jota hän ei eläessään saanut ehkä riittävissä määrin kuulumaan. Suhde kreikkalaismiljonääri Aristoteles Onassikseen mahtuu mukaan, mutta dokumentti ei retostele suhteella tai erolla, joka mursi Callaksen sydämen. Se on virkistävää. Siinä missä toinen kesän musiikkitähdestä kertova dokumentti Whitney (2018) ajoittain jopa velloi henkilökohtaisen elämän tragedioissa, Maria by Callas ei mene siitä, missä aita on matalin. Dokumentin haastattelussa Callas toteaa, että hänessä on kaksi puolta, Maria ja La Callas, ihminen ja oopperatähti. Dokumentti onkin yritys päästä Callasin taakse ja antaa Marialle ääni.

Kamera seuraa hymyilevää ja hillittyä Callasta vuodesta toiseen tuoden esiin ne puolet, jotka varmasti vetosivat Callasin ihailijakuntaan. Suuri osa videomateriaalista keskittyy Callasin kasvoihin ja säteilevään hymyyn. Se ei pyri tarjoamaan suuria shokkipaljastuksia tähden elämästä vaan hiljentyy olennaisen ääreen. Volf näyttää sen, mitä jokainen laulaja todennäköisesti toivoisi: tulla arvostetuksi artistina. Eikä Volfin Callas ole diiva vaan hieman surumielinen, traaginenkin tähti. Surumielisyys kumpuaa ainakin osin yksityiselämän pettymyksistä: Callas toteaa, että hänen suurin haaveensa olisi ollut saada perhe, mutta elämä ei vain mennyt niin.

Dokumentissa on paljon hyvää ja kaunista, mutt sen ongelmaksi muodostuu lopulta sinänsä arvostettava kohteen kunnioittava käsittely, jota höystetään hitaalla tempolla. Dokumentti antaa paljon tilaa aarioille, jotka saavat soida vapaana kommenttiraidoista, mutta joita ainakin oopperaa harrastamaton katselija kaipaisi hieman avattavan.

Lopputuloksena Maria by Callas on kuin etäältä rakastuneen miehen katse: kaunista ja kunnioitettavaa, mutta kuplan ulkopuoliselle hieman yksitoikkoista. Kelloa tulee vilkaistua useammankin kerran. Volfille on kuitenkin valmis antamaan sen anteeksi, sillä maailma on täynnä sensaatioilla tai suurten tähtien ongelmilla revitteleviä dokumentteja. Siinä mielessä Maria by Callas ansainnut paikkansa. On silti sääli, että pyrkiessään valottamaan kohdettaan silkkihaansikkain, Maria jää melko etäiseksi kaukorakkaudeksi.

Pitkät aariat ja kuvakavalkadit saavat dokumentin hieman laahaamaan, ei kenelläkään jää epäselväksi, miksi Callas saavutti asemansa. Kun lopputekstit pyörivät ja Callas laulaa Puccinin O Mio Babbino Caron, on tähteä tuntematonkin vakuuttunut siitä, että kyseessä oli yksi suurimmista aikakautemme tähdistä.