Sama nainen valkokangas

Kahden pienen lapsen äiti Sandra (Claire Dunne) elää perhearkea kahden upean lapsen ja väkivaltaisen miehensä Garyn (Ian Lloyd Anderson) kanssa. Sandran äiti on kuollut, eikä Sandralla tunnu olevan ketään, joka tarjoaisi lohduttavan olkapään ja viisaita neuvoja mitä tehdä, jotta tilanteesta löytyisi ulospääsy. Ainoana vaihtoehtona Sandra näkee paon pois kotoa lasten kanssa.

Onneksi avulias sosiaalityöntekijä auttaa Sandraa saamaan väliaikaisen majoituspaikan hotellista. Hieman ihmettelin elokuvaa katsoessani, eikö Irlannissa ole turvataloja, joihin saattaisi paeta väkivaltaa? Vai ovatko ne tupaten täynnä apua tarvitsevia vaimoja, tyttöystäviä ja äitejä? Viitekehyksenä Sandran ahdingolle toimii katolisen Irlannin perinteinen perhekeskeisyys ja Dublinin laajasti uutisoitu asuntopula.

Ohjaaja Phyllida Lloyd tunnetaan parhaiten Abban musiikin ympärille rakennetun Mamma Mia! -ilottelun ohjaajana. Jos Mamma Miassa! tanssittiin, laulettiin ja aurinko paistoi mikromuovilla kyllästetyn Välimeren kimmeltäessä taustalla, ei Sama nainen juuri aurinkoisilla kuvilla herkuttele. Nyt ollaan Irlannissa, siellä sataa paljon, ja luonnollisen oloisesti valaistut arkiset miljööt ja nuhjuiset hotellihuoneet korostavat Sandran epätoivoa ja näköalattomuutta. Käsikirjoituksesta vastaa pääosaa näyttelevä Clare Dunne yhdessä Malcolm Campbellin kanssa.

Elokuva huokuu työväenluokan kuvaajan Ken Loachin elokuvien henkeä liputtaen yhteisöllisyyden puolesta kuten Loach. Aivan Loachin maanläheiseen arkirealismiin ei Sama nainen yllä, eikä onneksi myöskään päädy Loachin viimeisempien elokuvien pessimismiin, jolla silläkin on paikkansa ja oikeutuksensa. Claire Dunne vastaa alkuperäisestä tarinasta, ja on halunnut sijoittaa tarinaan kaiken ikävän vastapainoksi aimo annoksen positiivista uskoa tulevaisuuteen.

Miehen rooli perheen päänä on yhtä ahdas ja väärin ymmärretty Irlannissa kuin monissa muissakin maissa ja kulttuureissa. Sandran mies Gary on samalla hakkaava, alistava ja manipuloiva puoliso kuin työnsä hoitava ammattimies ja lapsistaan huolta pitävä isä, joka on perinyt miehen mallin suoraan alenevassa polvessa. Kuten Garyn äiti Sandralle toteaa, se mikä tapahtuu neljän seinän sisällä, myös yleensä jää neljän seinän sisälle. Home Sweet Home toteaisi britti, mutta kenelle koti on paras paikka maailmassa, millä ja kenen ehdoin? Jonkun on katkaistava väkivallan ja vaikenemisen kierre, ja Garyn äiti kehottaa Sandraa olemaan se, joka pääsi pakoon.

Kun aurinko tässä elokuvassa paistaa, se paistaa ihmisten sydämellisyydessä, empatiassa ja toinen toistensa auttamisessa tukalassa tilanteessa. Sandran aurinko ovat häntä pyyteettömästi auttavien ihmisten lisäksi hänen kaksi tytärtään, jotka valitettavasti joutuvat väkivallan todistajiksi. Sandran työnantaja – yksi niistä, eletäänhän alempien tuloluokkien arkea – Peggy (Harriet Walter) näkee Sandran ahdingon ja tarjoaa ulospääsytien jota yhteiskunta ei kykene tarjoamaan. Peggyn hahmoa voi pitää jonkinlaisena hyvänä haltiakummina, jollainen jokaisella pitäisi olla, sukupuoleen katsomatta.

Sandra haaveilee omasta kodista, jossa voisi asua omilla ehdoilla, ja jossa vallitsisi rauha ja rakkaus, kuten pitäisikin paikassa jota kodiksi kutsutaan. Tarvitaan vain rahaa, tontti jolle rakentaa, hieman itseluottamusta ja vanhaa kunnon talkoohenkeä, niin Sandra voi perustaa itselleen ja lapsilleen oikean kodin, sellaisen johon meillä kaikilla on oikeus. Oma koti on paitsi fyysinen olotila, myös metafora itsenäisyydestä, johon Sandrakin pyrkii.