Maggie valkokangas

Terminator 3:n jälkeen Arnold Schwarzenegger vietti Kalifornian kuvernöörinä kahdeksan vuotta, ja on viime vuodet tehnyt pikkuhiljaa paluuta toimintatähden hommiin. Lähes 70-vuotias lihaskimppu näyttää tekevän menneestä urasta muistuttavaa kunniakierrosta, kun jatko-osia on luvassa sekä Terminatorille, Conanille, sekä jopa Identtisille kaksosille.

Tässä välissä tehdyt ison Arskan elokuvat eivät kaikki ole onnistuneita, mutta esimerkiksi The Last Stand ja Sabotage ovat vähintään mielenkiintoisia poikkeamia.

Ja sitten on Maggie, joka poikkeaa täysin Arnoldin muusta tuotannosta. Se on hiljainen elokuva isän ja kuolemaa tekevän tyttären suhteesta. Toki, elokuvassa on zombeja ja se sijoittuu jo tutuksi tulleen zombieapokalypsin jälkeiseen aikaan. Perinteinen zombie-elokuva tai edes kauhuelokuva se ei ole, minkä vuoksi se on heikoimmillaan käyttäessään kauhukuvastoa turhan takia.

Zombie-elokuvat hakevat eri mittakaavoissa vastausta siihen, mitä kukin on valmis tekemään selviytyäkseen. Maggie ei ole kiinnostunut siitä. Schwarzeneggerin näyttelemä maanviljelijä Wade ei ole sen kummemmassa fyysisessä vaarassa missään vaiheessa, ja yhteiskunta on edelleen kutakuinkin pystyssä virusepidemian jäljiltä.

Monessa z-elokuvassa on myös kohtaus, jossa yksi päähenkilöistä saa tappavan tartunnan. Maggie on se kohtaus elokuvan mittaan venytettynä. Äkillisiä päätöksiä ei tarvitse tehdä ja Waden koettelemukset ovat henkisiä, sillä Maggie-tyttären muuttuminen zombiksi kestää viikkoja tai kuukausia. Vertauskuvallisuutta Alzheimerin tautiin tai mihin tahansa hitaasti etenevään parantumattomaan sairauteen ei ole vaikea etsiä, ja myös eutanasiaan liittyviä kysymyksiä tuodaan esille.

John Scott 3:n kirjoittama tarina valittiin vuoden 2011 ”mustalle listalle”, johon kootaan sen hetken kiinnostavimpia käsikirjoituksia. Ohjaajana on toinen ensikertalainen, aiemmin mainoksia ohjannut Henry Hobson. Elokuvan budjetti on pieni, ja Arnold on haastatteluissa suoraan sanonut, että elokuvaa tuskin olisi tehty ilman hänenkaltaisensa tähden osallistumista.

Maggie on kokonaan Arnoldin ja nimikkohahmoa näyttelevän Abigail Breslinin harteilla. Arnoldin Wade on jämäkkä ja vähäpuheinen, ja pitkästä aikaa Arnold tuntuu todella näyttelevän. Ison miehen tähtipersoona loistaa poissaolollaan, ja pitkät pätkät elokuvasta keskitytäänkin Maggien kokemuksiin kavereidensa kanssa.

Kokeneemmat tekijät olisivat saaneet tarinaan ja toteutukseen ehkä vahvempaa näkökulmaa. Lopussa elokuva sortuu aiemmin mainittuun kauhukuvastolla leikittelyyn. Täysin turhaan, etenkin kun aiemmin asiaa tunnuttiin välttävän tarkoituksella. Esimerkiksi veriteoista leikattiin armeliaasti muualle.

Samalla tarinan aikana käsitellyissä teemoissa ei päästä eteenpäin. Tämä kielii kenties siitä, ettei tyydyttävää loppua ole vain saatu kehitettyä. Visuaalisella puolella on samantapaista tasapaksuisuutta. Seepiansävyjä ja luonnonvaloa hyödynnetään kauniisti, mutta toiston myötä vaikutus vähenee. Budjetillakin lienee toki ollut osuutta asiaan.

Näistä asioista huolimatta Maggie on kaikessa rauhallisuudessaan ja väistämättömän odotuksessaan kiehtova. Arnoldin soisi tekevän vastaavia kokeiluja enemmänkin jatko-osien sijasta.