Kurjat valkokangas

On rohkeaa tehdä elokuva henkisestä kasvusta ilman Bradd Pittiä, hyvästä ihmisestä ilman nollaälykkyysosamäärää ja suklaarasiaa, rakkaudesta ilman edes yhtä sänkykohtausta. Historiallista elokuvaa, jossa puolet ajasta ei kulu poseeraamiseen ja kynttilälampettien valossa tanssimiseen; yhteiskunnallisesti kantaaottavaa elokuvaa joka ei puuduta nukuksiin. Bille Augustin (Jerusalem, Henkien talo, Pelle Valloittaja) Victor Hugon 1862 ilmestyneestä mammuttiromaanista (Les Misérables) tehty elokuva Kurjat on juuri sellainen, rohkea elokuva.

Kurjat on myös siitä harvinaislaatuinen elokuva, että sen keskeinen teema ei ole miehen ja naisen välinen rakkaus kaikkine mahdollisine karikkoineen, esteineen ja vaikeuksineen. Kurjat puhuu toisenlaisesta rakkaudesta - lähimmäisenrakkaudesta - mutta tekee sen lämmöllä ja vailla paatosta. Pääosassa on elämä itse: rikas tai rämä, mutta elämisen arvoinen, oma. Kurjat antaa uskoa siihen, että hyvä voittaa pahan, että maailmassa lopulta on jokin tolkku, tietty oikeudenmukaisuus. Ennen kaikkea se on - sinänsä ihan hauskojen - kohellus-ja-räime -elokuvien keskellä kumman kaunis ja aito.

© 1998 Mandalay

Jean Valjean (Liam Neeson) on vapautunut 20 vuotta kestäneestä vankeudesta, johon hänet on tuomittu väärin tai ainakin vähäpätöisin perustein. Vankilaolot ovat muuttaneet miehen piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Valjean saa kuitenkin kokea epäitsekkään teon, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Yösijan matkamiehelle tarjonnut piispa "ostaa" hänen sielunsa hopealla.

Vuosia myöhemmin Valjean on luonut itselleen uuden elämän ja hankkinut arvostetun aseman. Rauhallinen ja tasainen elämä muuttuu, kun kaupunkiin sattuneen tarkastaja Javertin (Geoffrey Rush) epäilykset Valjeanin henkilöllisyydestä heräävät. Hän haluaa selvittää, kuka Valjean on. Valjeanin tehtaassa työskentelevä Fantine-niminen työläisnainen (Uma Thurman) erotetaan, kun selviää, että tällä on avioton lapsi. Turmioon ajautunut nainen pyytää Valjeanilta apua saadakseen nähdä pienen tyttärensä Cosetten ennen kuolemaansa. Valjean pelastaa Cosetten tämän kasvattiperheen luota ja alkaa huolehtia tästä kuin omasta tyttärestään. Yhdessä he pakenevat Pariisiin, mutta sitkeä Javert ei aio luovuttaa.

Kahden miehen kissa ja hiiri -leikki

Augustin Kurjat pysyttelee melko uskollisena kirjalle, mutta pitää tarinan keskiössä rangaistusvanki Jean Valjeanin ja rajaa muut hahmot enemmän tai vähemmän sivuhenkilöiksi. Ratkaisu on erittäin toimiva, sillä koko kirjan tarinaa olisi mahdoton järjellisessä ajassa kertoa. Keskittyminen Valjeaniin estää elokuvaa hajoamasta. Samoin muutamat aikahypyt ja hidastempoisten jaksojen karsiminen vain parantavat kokonaisuutta. Vaikka taustoitusta kaikelle ei kirjan tavoin tule, se ei ole tarpeen. Katsoja pystyy kyllä täyttämään tarinan muutamat aukkokohdat.

Augustin Kurjat rakentuu pitkälti kahden kissa ja hiiri -leikkiä leikkivän miehen, Jean Valjeania esittävän Liam Neesonin (Schindlerin lista, Michael Collins) ja tarkastaja Javertin roolin tekevän Geoffrey Rushin (Loisto) keskinäisen kemian välille. Miehet ovat toistensa kääntöpuolet, mutta eivät yksioikoisesti hyvä ja paha. Vain erilaiset.

Liam Neeson tekee Jean Valjeanina roolisuorituksen, josta voisi veikkailla vähintään Oscar-ehdokkuutta. Neeson näyttää Valjeanin kokonaisena ihmisenä, jolla on niin heikkoutensa kuin vahvuutensakin. Valjeanin elämässä, matkalla ruokottomasta varkaasta lempeäksi isähahmoksi, on kaksi merkittävää käännekohtaa: piispa opettaa hänelle armon merkityksen, Cosette taas rakkauden. Kilvoitellessaan kohti hyvyyttä Valjeanissa nousevat näkyviin hänen vaikuttavimmat piirteensä: järkkymätön oikeudenmukaisuus, lempeys, epäitsekkyys ja kyky anteeksiantoon. Javert on Valjeanin vastakohta, karkea tyyppimäinen hahmo, jota Rush esittää niin vakuuttavasti, ettei häntä voi olla vihaamatta. Ja säälimättä. Javert ei varsinaisesti ole paha, hän on vain kertakaikkisen yksioikoinen, suoraviivainen - niin viranomainen. Javert on ruumiillistunut lain kirjain, hän tekee aina tismalleen oikein - lain mukaan.

Elokuvassa on periaatteessa kaksi hyvää naisroolia, mutta Uma Thurman on Uma Thurman, valitettavasti, ei Fantine. Ei Uma huonosti näyttele, mutta hänen kasvonsa ovat leimautuneet niin nykyaikaan, että huivipäinen Uma 1800-luvun Ranskassa savitehtaassa on koominen näky, ei traaginen. Suloinen, keijukaismainen Claire Danes hoitaa hänkin Cosetten osuuden ihan kunnialla, mutta jokin syvyys jää puuttumaan. Miljöö kuvataan tarkasti ja tyylikkäästi, mutta se jää, niin kuin sen kuuluukin: taustalle. Se ei ota ylivaltaa tarinasta tai henkilöhahmoista.

Kurjat kertoo siitä, miten nuoruuden erehdyksestä voi joutua maksamaan kovaa hintaa. Miten yhteiskunta ei unohda rikosta. Miten sääntöjä noudattamalla voi tehdä hirveitä, julmia tekoja ja toisaalta miten hyvyys kumuloituu ja palaa takaisin antajalleen. Miten jaloa on armo. Kurjat on elokuva, joka antaa katharsiksen ja itkettää. Se on elokuva, jonka jälkeen tuntee olevansa hiukan parempi ihminen. Siinä oikeudenmukaisuus voittaa, ja kuinka se tuntuukaan hyvältä.