Emma valkokangas

”Aion luoda hahmon, josta kukaan minun lisäkseni ei tule pitämään”, kerrotaan Jane Austenin sanoneen, kun hän ryhtyi kirjoittamaan teosta, josta tuli sittemmin suuri menestys. Emma (1815) oli myös viimeinen romaani, joka julkaistiin Austenin elinaikana.

Ei ole mikään ihme, että Austen ajatteli näin, onhan Emma Woodhouse häiritsevän täydellinen päähenkilöksi – kaunis, älykäs ja rikas. Hänen epätäydellisyytensä paljastuu pikkuhiljaa tarinan edetessä, ja juuri nämä heikkoudet saavat lukijan/katsojan lämpenemään Emmalle. Etuoikeutettu nuori nainen luulee auttavansa muita puuttumalla heidän rakkauselämäänsä, mutta onnistuu saamaan suhteet ja omankin elämänsä pahasti solmuun. Koossa ovat täydelliset draamakomedian ainekset.

Emman uusimman elokuvasovituksen on ohjannut valokuvaajana ja musiikkivideoiden ohjaajana uransa tehnyt Autumn de Wilde. Kyseessä on vieläpä de Wilden esikoisohjaus, ja hänen valokuvaajataustansa huomaa elokuvan viimeiseen yksityiskohtaan asti harkituista kuvista, puvustuksesta, valaistuksesta ja lavastuksesta.

Näyttelijöiden asennot – välillä tekisi mieli sanoa poseeraukset – sommitelmat ja kuvakulmat korostavat elokuvan asetelmallisuutta. Vastakkain asetellaan paitsi ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, myös vastakkaisia luonteita. Hahmot ovat herkullisia, jopa hieman karikatyyrimäisiä, kuten lipevä pappi Mr. Elton (Josh O’Connor), Emman kanssa ystävystyvä Harriet Smith, joka on alhaisempaa syntyperää, mutta pirskahtelee vastustamatonta iloa (Mia Goth). Juuri Harrietin lemmenasioita Emma ryhtyy järjestelemään erityisellä hartaudella. Valloittava on myös suulas vanhempi rouva Miss Bates (Miranda Hart), joka arvostaa suuresti Emmaa.

Roolitus on kaiken kaikkiaan todella onnistunut, ehkä paras tähän mennessä nähdyistä Emman elokuvasovituksista, joihin voidaan lukea ainakin Clueless (1995) ja Gwyneth Paltrown tähdittämä Emma (1996).

Anya Taylor-Smith Emman roolissa ja hänen vastaparinsa Johnny Flynn Mr. Knightleynä onnistuvat molemmat tuomaan uusia sävyjä roolihahmoihinsa, mutta show’n varastaa silti Bill Nighy Emman isänä, Mr. Woodhousena.

Nighyn jokainen sekunti valkokankaalla on todella mehukas – hänen jatkuva huolensa huoneiden vetoisuudesta, hänen monitulkintainen ruumiinkielensä, sutkautuksensa papin oudosta ääntämisestä. Nighyssa ja ajoitellen muissakin roolisuorituksissa on samaa raikkautta kuin historiallisen pukudraaman genreä tuulettaneissa Yorgos Lanthimoksen The Favouritessa (2018) tai Sofia Coppolan Marie Antoinettessa (2006).

Trailerin perusteella olisin odottanut tuoreimmalta Emmalta vielä rempseämpää otetta, mutta visuaalisesta yltäkylläisyydestään ja sähäkästä rytmistään huolimatta elokuva on suhteellinen sovinnainen tulkinta rakastetusta romaanista. Se ei varsinaisesti yllätä, vaikka lisääkin joitain hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia tuttuun tarinaan.

Kokonaisuutena de Wilden tulkinta Emmasta on viihdyttävä, eikä Austenin painavia huomioita yhteiskuntaluokkien välisistä suhteista ole myöskään unohdettu.