Barbaarien invaasio valkokangas

Quebeciläinen Denys Arcand ohjasi jo parikymppisenä dokumentteja Kanadan filmi-instituutille kierrellen kamera olallaan pitkin Eurooppaa. Hänen uransa ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 1970, kun hänen teoksensa On est au coton hyllytettiin. Projektin, joka kertoi työntekijöitään väärinkäyttävästä tekstiilitehtaasta, sammutti tehtaan johtoporras päästyään perille Arcandin tavoitteista. Ohjaaja painoi päänsä ja teki myöhemmin samasta aiheesta näytelmäelokuvan Gina, tutkittuaan jo ensimmäisessä pitkässä fiktiossaan La maudite galette institutionaalisen maailman toimintamekanismeja.

Arcand on paitsi havainnollisen visuaalisen kerronnan taitaja, myös keskusteluelokuvan todellinen mestari, näyttelijöiden keskittynyt ohjaaja ja dialogin terävä kirjoittaja. Hänen metodinaan on taltioida aikansa tuntoja pienten ihmisryhmien kautta, kasvoihin ja tajunnan kerrostumiin nojaten. Arcandin kansainvälinen läpimurto tapahtui suhteellisen myöhään, vuonna 1986 elokuvalla Amerikan imperiumin rappio, jossa ohjaajalle ominainen "pienoiskuvan" periaate puhkesi kukkaansa. Uusin elokuva Barbaarien invaasio kuvaa samoja henkilöhahmoja kuin seitsemäntoista vuoden takainen menestys.

Elokuvien henkilöhahmot edustavat montrealilaista älymystöä, vanhoja 1960-luvun radikaaleja ja myöhempiä yliopistojen professoreita. Heidän keskustelunsa tulvivat marxismin, feminismin, buddhismin, strukturalismin ja muiden lukemattomien -ismien välillä. Kaikesta huojuu kuitenkin kevytmielisyys ja todelliseksi puheenaiheeksi kohoaakin aina seksi; ketä on naitu ja miten, ja miten puolisolle on valehdeltu. Henry Miller kirjoitti aikanaan joutsenlauluaan laulavasta sivistyneestä ihmisestä, joka ei koskaan ole saanut olla joutsen: "Hänen älynsä on pettänyt hänet, hänen oma käsitteistönsä on iskenyt hänet rautoihin, kuristanut ja murskannut hänet. Hän on korviaan myöten taiteessaan, uskontojensa tukahduttama, tietonsa halvaannuttama. (...) Hän on sairas ja yhteiskunnan koko elimistö on saanut tartunnan."

Arcandin uudessa elokuvassa eräs henkilö viittaa televisiossa WTC:n kaksoistornien kohtalonpäivään barbaarien invaasiona. Liekehtivät tornit tuovat Arcandin kertomuksen suoraan tähän hetkeen, mutta elokuvan nimi on hauskempi ja monisyisempi. Arcand tallentaa lähikuvissa ihmisen henkistä voimattomuutta, sisäistä rappiota, narsismia vailla moraalista rohkeutta. Ikään kuin ihminen ei osaisi seistä omilla jaloillaan ja tyytyy vain myötäilevästi taipumaan ajan, ideoiden ja ajatusten tuulissa.

Mitään sormella heristelyä Barbaarien invaasiosta ei kommenteistaan huolimatta kehity. Elokuvan hienous piilee rehellisyydessä ja myös lievässä ambivalenssissa, joka lähtee siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja on henkilöhahmojensa paras ystävä, yksi heidän joukossaan. Näin myös katsoja osallistuu kuvioon, välittää näistä inhimillisistä ihmisistä, ja huomaa heissä paljon itseään. Enää ei riitä sanoa, että "tämä aika on niin surullista", kuten Arcand vielä varhaisissa töissään teki. Me olemme tämä aika.

Rajojen häivyttäminen on aina ollut ohjaajan ratkaisevia motiiveja. Hän etenee luontevasti kritisoimaan ihmiselämän institutionaalisia piirteitä. Kunnon "ateistina" Arcand esittää kirkon voimana, jota raha ohjailee. Avioliitto ei saa, kuten ei myöskään Amerikan imperiumin rappiossa, suuria hyväilyjä.

Barbaarien invaasion keskushenkilö, hedonistista elämää viettänyt kuusikymppinen Rémy, pysähtyy kuolemansairauden edessä pohtimaan. Hänen mukaansa 1900-luku oli historiallisesti kevyttä aikaa, joka tappoi sodissa vaivaiset 100 miljoonaa ihmistä. Hän naureskelee omille taisteleville nuoruuden ideoilleen. Hänen elämänsä intohimo, naiset, alkaa myös hyytyä. Ennen hän uneksi kauniista sääristä, nyt Karibian kuvista. Viimeisinä päivinään miehellä on seuranaan ystävät sekä oma poika, New Yorkin pörssihai Sébastien, jota Rémy pitää sivistymättömänä. Tämä poika on Arcandin toinen päähenkilö, uuden sukupolven heijastuma sekä linkki tietokoneiden, valvontakameroiden, kovien huumeiden ja liike-elämän maailmaan.

Elokuvan lopussa Sébastien nousee lentokoneella ilmaan samalla kun muuttolinnut jättävät Kanadan syksyn. "Meidän jälkeemme tulevat kyllä paljastavat totuuden naamion takaa", kirjoitti Miller. Se on uskossa kirjoitettu, vuonna 1939. Myös Barbaarien invaasioon sisältyy hitunen enemmän toivoa kuin Amerikan imperiumin rappion lunta pyryävään loppukuvaan. Itsestäänselvyyksiä ei kuitenkaan ladella.

Ranskalaisen hengenheimolaisensa Maurice Pialat’n kuoltua Arcand tuntuu edustavan jotakin ainutkertaista. Barbaarien invaasio on inhimillistä ja voimakasta, kristallinomaista elokuvaa, joka heijastaa valojaan moneen suuntaan. Ne valot häikäisevät.