Capricciosa valkokangas

Iranilaissyntyinen Reza Bagher (s. 1958) sovittaa parhaillaan filmille Mikael Niemen riemukasta menestyspokkaria Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Siksi ruotsalaisohjaajaa seurataan nyt erityisen tarkasti Suomessakin. Kiitetyssä nuorisoelokuvassaan Lasisiivet (2000) Bagher luotasi hyvinvointivaltion kulttuurikuiluja maahanmuuttajatytön näkökulmasta. Kiinnostavasti ohjaajan toinen pitkä elokuva Capricciosa poimii vakavan aineksensa umpiruotsalaisen ydinperheen kriisistä. Vaikka ruohonjuuritason humanismilta miellyttävästi tuoksuva "lätty" sisältää inhimillisen olemisen koko tunneskaalan, jää ratkaiseva lisätäyte puuttumaan. Kansankotiin kuljetettu Capricciosa on paikoin valmiiksi pureskeltu ja kauttaaltaan hieman liian "light".

Max Lundgrenin kirjasta Dubbelspel (1999) ammentava filmi on mutkattomasti kerrottu sosiaalinen kuvaelma, jossa olemassaolomme lohduton pohjavire paljastuu heti kättelyssä. Kun menneisyys menettää merkityksensä, tulevaisuudestakin tulee toivotonta. Elämä on epäreilua arpapeliä, jossa tärkeintä on selvitä tässä ja nyt. Jouluisen Johanssonin perheen vuosi nolla koittaa, kun äiti Maria kuolee syöpään: Göran-isä vaeltaa viinamäelle 18 raittiin vuoden jälkeen, ja vastuu perheen rippeistä valuu esikoispoika Henrikin hartioille. Henke on 17-vuotias jalkapallolupaus, jolle elämä pikkusiskon, -veljen ja puiston penkille pudonneen isän ehdoilla ei tietenkään ilman katkeruutta kelpaa. Omiakin rajoja pitäisi Malmön yössä etsiä, ja huostaanotto häämöttää. Ei ole Svea-mamman kohdussakaan aina turvallista kehittyä.

Capricciosa on ennen muuta Henrikin kasvutarina. Se puolustaa avoimesti perheyhteisön pyhyyttä ja etenkin loppupuolella rakkauden vapauttavaa voimaa. Pienten asioiden pysyvyyden puolesta elokuva ottaa kantaa jo nimellään - isää lukuun ottamatta (Göran on quattro-miehiä) Johanssonit syövät yksimielisesti torstaisin äidin lempipitsaa. Bagher pyrkii elokuvassaan toistuvasti tunteiden kontrastiin, surua seuraa ilo ja iloa suru, rakkautta viha ja vihaa rakkaus. Varsinkin kepeät, voimakkaasti musiikilla manipuloidut, ilonpilkahdukset korostuvat välillä liikaa ja tuntuvat ikävästi kaupallisen pakon sanelemilta. Samassa todenperäisyyden tyylilajissa esimerkiksi Kjell Åke Anderssonin Perhesalaisuuksia (2002), johon Capricciosa väistämättä rinnastuu, on yhtenäisempi. Puhumattakaan Mike Leighin (mm. Salaisuuksia ja valheita, 1996) tai Ken Loachin (mm. Nimeni on Joe, 1998) eheästä nykyrealismista, jossa katsojalle ei päälleliimattua armoa anneta.

Toinen hitusen häiritsevä tekijä on Capricciosan lapsinäyttelijöiden replikointi. Valmiiksi nauretut tokaisut ja filosofoinnit ovat aitoa mukulamytologiaa, mutta valitettavan kuluneessa muodossa. Yhden lisänaamaan elokuva kuitenkin ansaitsee loistavan Rolf Lassgårdin (mm. Perhesalaisuuksia) läsnäolosta. Syvä-ääninen näyttelijä muovaa leskeksi jääneen alkoholisti-isän murhetta ja häpeää käsin kosketeltavaksi. Myös nuori Linus Nilsson hoitaa Henrikin vaativan pääroolin vakuuttavasti. Murenevan isä-poika-suhteen psykologiaa tavoitellaan Nilssonin ja Lassgårdin hallitsemissa kohtauksissa toistuvasti. Jalkapallo yhdistää ja tuo miesten mietteissä mukaan tärkeän osan ihmisyyttä: "arvokkuus mitataan tappion hetkellä".

Elämän suolaa Capricciosan reseptissä on ihan riittävästi, vaikka elokuvallisen toteutuksen ylimääräinen sokerointi laimentaakin lopputulosta. Tarinan country-lyriikalta näyttävä traaginen asetelma lienee valtavirtatuotannon vinkkelistä riittävä syy keventää teosta viihteellisen tyylin ja kerronnan kaavamaisilla keinoilla. Maksavaa katsojaa ei saa ahdistaa. Toisaalta voi olla, ettei Bagher oikein itsekään tiennyt, ohjaako hän opettavaista kasvukertomusta nuorille vai elämänmakuista laatudraamaa aikuisille. Vähän vaisuksi tärkeiden teemojen pohdiskelu joka tapauksessa jää.