Alien - ylösnousemus valkokangas

Kun Sigourney Weaverin esittämä luutnantti Ellen Ripley nähtiin edellisen kerran valkokankaalla, hän syöksyi kuoleman tuliseen pätsiin kuningataralienin purskahtaessa ulos hänen rintakehästään. Alien3:en synkkä finaali vaikutti lopulliselta kaikessa lohduttomuudessaan ja elokuvahistorian ehkä komein jatkosarja näytti päättyneen, mutta koskaan ei voi sanoa ei enää koskaan. Sarjan neljännessä osassa, Alien - ylösnousemus, Ripley herätetään henkiin tuonelan ei niin ikuisesta unesta. Jälleen kerran Alien-sarja toistaa, joskin jo ontuen, vanhaa hyvää kaavaa: jokainen osa on itsenäinen näkemyksellinen ja temaattinen kokonaisuutensa, jolla on omat Ellen Ripleynsä ja omat alieninsa.

On kulunut 200 vuotta Ripleyn kuolemasta vankilasiirtolassa kapisella Fiorina 161:en planeetanlohkareella. Ripleyn entinen surullisen kuuluisa työnantaja Weyland-Yutani -yhtiö on historiaa ja ihmiskuntaa johtaa tulevaisuuden "YK" eli Yhdistyneiden järjestelmien armeija (The United Systems Military), joka inhoine tiedemiehineen on ottanut tehtäväkseen aloittaa oman alien-farmin kasvattamisen Auriga-nimisellä avaruusaluksella. Selittämättömästi Ripleystä jäljelle jääneiden verinäytteiden antaman DNA:n turvin armeijan nyöreissä kiikkuvat tiedemiehet kloonaavat Ripleyn elävien kirjoihin ja tietenkin myös hänen sisällään kantaman kuningatar-alienin, joka leikataan irti Ripleyn rinnasta. Uudesti syntynyt Ellen Ripley, jota tiedemiehet nimittävät numero kahdeksaksi, on sekoitus sekä ihmisen että alienin geenejä.

Kuten arvata saattaa tiedemiesten suunnitelmat alieneiden kesyttämiseksi menevät pahasti puihin, sillä myös alienit ovat edenneet evoluutiossaan ja ovat pirullisempia kuin koskaan. Kuvioihin sekaantuvat myös Betty-aluksesta tulleet karskit, mutta melko hyväsydämiset palkkionmetsästäjät, jotka ovat tuoneet varsin kyseenalaisen lastin armeijan tiedemiesten "kokeiluille". Helvetti pääsee Aurigalla irti ja tuttu kissa ja hiiri -leikki alkaa. Lopullisena niittinä alieneita vilisevä alus ottaa suunnan kohti Maata...

Ripleyn päättymätön painajainen

"And in a few hours, it’s gonna burst its way through your rib cage and you’re gonna die. Any questions?"

"Who are you?"

"I’m the monster’s mother."

Sen sijaan, että Ripley olisi epätoivoisissa olosuhteissa pyristelevä normaali nainen (Alien, 1979) tai äitihahmoinen sankaritar (Aliens, 1986) tai miesvankeja johtava karismaattinen kaljupää (Alien3, 1992), hän on neljännessä osassa kyyninen tikittävä aikapommi, joka ei oikeastaan edes välitä elääkö hän vai ei. Ylösnoussut Ripley on voimakas ja hänen verensä on alienmaisen hapokasta ja hän tuntee voimakasta yhteyttä hirviöihin, jotka taas ovat saaneet "inhimillisiä" piirteitä. Fyysisestä ylivertaisuudesta huolimatta Ripley on kuitenkin tunteellisella tasolla erittäin haavoittuvainen.

Koko elokuvan ajan Ripleytä kalvaa karvas epäily uuden olemassaolonsa tarkoituksesta. Hän on ihminen, mutta toisaalta hän on myös uuden alien-sukupolven kantaäiti. Alien-sarja on kuitenkin ihmisen tarina - se on yksinäisen naisen, Ellen Ripleyn päättymätön odysseia, jota pönkittävät loppumattomat hyökkäykset, tulikokeet ja koettelemukset. Alien - ylösnousemuksessa Ripley on henkisesti enää vaelteleva skitsofreeninen haamu, joka horjuvasti tasapainoilee ihmisyyden reunalla ja jonka henkilökohtainen painajainen viedään nyt miltei inhimillisen käsityskyvyn ulottumattomiin. Ei heti tule mieleen elokuvan historiassa toista hahmoa, jota on yhtä paljon ahdistettu pimeän luonnon perimmäisellä olemuksella ja vieteillä, lisääntymisen itsetietoisilla vaatimuksilla sekä maailmankaikkeuden kertakaikkisella jumalattomuudella.

Etenkin Ellen Ripleyn luonnekuvan osalta Alien - ylösnousemus syventää merkittävästi elokuvasarjan tematiikkaa. Alien - ylösnousemuksen lopussa tuttu äiti-lapsi -teema viedään ironisesti vastenmieliseen, yhtäaikaa naurettavaan ja kauhistuttavaan kliimaksiin, kun uusinta uutta alien-evoluutiota edustava monsteri hyväilee tunteella kantaäitiään.

Siinä missä Weaverin Ripley-hahmo jaksaa edelleen vakuuttaa, niin Winona Ryderin näyttelemä "robotti" on elokuvan muutoinkin stereotyyppisen henkilökabinetin heikon lenkki. Ensinnäkin Ryder vaikuttaa lähinnä säälittävältä synteettiseltä kettutytöltä parkkiintuneiden palkkionmetsästäjien porukassa. Toiseksi Ryderin roolihahmon perimmäinen tarkoitus jää kaikesta selittelystä huolimatta epäselväksi, ja kun hänen oikea luontonsa paljastuu, niin se herättää enemmän vain kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia.

Toiston puiseva maku

Alien - ylösnousemus on elokuvana visuaalinen ja tekninen ilmestys. Ranskalaisohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n otteessa on samaa groteskia hillittömyyttä kuin hänen aikaisemmissa elokuvissaan Kadonneiden lasten kaupungissa ja Delicatessenissa (kummatkin yhteistyössä Marc Caron kanssa). Myös Jeunet’n hovikuvaajan, Darius Khondjin, kädenjälki henkii kankaalta erittäin voimakkaasti. Hänen visuaalisessa tyylittelyssään on paljon samaa kuin esimerkiksi David Fincherin Seitsemässä ja Kadonneiden lasten kaupungissa: sysimustat, uhkaa huokuvat synkät varjot, kullanruskean ruosteen eri vivahteet, valot, jotka leikkaavat pimeyttä kuin partaveitsen terä.

Alien - ylösnousemus ei kuitenkaan ole aivan niin hyvä elokuva kuin mitä maineikas tekijäkaarti olisi antanut odottaa. Vaikka Alien - ylösnousemuksen käsikirjoitusta hehkutettiin ennen elokuvan tekemisen aloittamista, niin se paljastuu vanhoja kaavoja järsiväksi, kiusallisen epäloogiseksi ja puutteelliseksi kyhäelmäksi, jossa on yritetty yhdistää Ridley Scottin Alienin kauhu, James Cameronin Aliensin toiminnallisuus ja Fincherin Alien3:en yksilönvapauden filosofia. Ikään kuin ohjaajan tehtäväksi on jätetty pelastaa se, mikä pelastettavissa on.

Alien - ylösnousemus ei ole niin ironinen, hauska, rankka ja makaaberi tykitys kuin mitä se olisi voinut olla. Selvästikin tuottajat ovat painostaneet ohjaajaa lisäämään elokuvan kerronnan kannalta turhia kliseitä sinne sun tänne. Parhaimmat toiminnalliset piikit rajoittuvat muutamiin, mutta kyllä sitäkin näyttävimpiin kohtauksiin. Esimerkiksi rautaisesti rytmitetty vedenalainen toimintajakso on uskomatonta työtä, jossa Jeunet’n kierot, koomisen kauhistuttavat visiot laajentuvat hetken ajaksi täyteen mittaansa.

Toisaalta Alien-teema alkaa jo vaikuttaa loppuun kalutulta niin sisällöllisesti kuin toiminnallisestikin: uusimman Alienin tapahtumat ovat etenkin loppua kohti lähestyttäessä puisevan ennalta-arvattavia toistoja sarjan aikaisemmista teoksista. Alien - ylösnousemuksen loppu viittaa kuitenkin siihen, että jatkoa olisi vielä tulossa, mutta vaikea tästä on enää menestyksellä jatkaa ilman radikaaleja suunnanmuutoksia.

Alien - ylösnousemus on Jeunet’lle tyypillisellä perverssillä tavalla kiehtova yhdistelmä komiikkaa ja kauhua, mutta se olisi voinut olla sitä enemmänkin. Kaiken perinteisen toiminnan, liman ja hysterian keskellä elokuva pystyy kuitenkin herättämään mielenkiintoisia kysymyksiä kloonaamisen etiikasta. Etenkin kohtaus, jossa Ripley löytää hänen aiempien seitsemän kloonausyrityksen murheelliset lopputulokset, on äärimmäisen häiriintynyt ja surullinen. Seitsemäs groteski alien-Ripley -mutantti on vielä elossa vaikertaen tuskaansa: tämä muutaman minuutin kestoinen mykistävä kohtaus ohittaa kaiken, mistä David Cronenberg on koskaan edes uneksinut.

Lähes kaksikymmenvuotisen matkansa varrella Alien-elokuvat ovat ruotineet mm. petomaisen väkivallan olemusta, äidinvaiston aggressiivista henkiinjäämiskiihkoa, kannibalistista kapitalismia yksilön vapautta ja valintaa vastaan sekä evolutionistista marttyyrifilosofiaa sellaisella väkevällä otteella, että kenenkään elokuvan tekijän tuskin enää kannattaa tarttua näin tyhjentävästi analysoituihin aihepiireihin. Tällainen on harvinaista Hollywood-elokuvalle, varsinkin kun liikutaan kauhu- ja toimintaelokuvan lajityyppien alueilla.