Lauluja rakkaudesta valkokangas

Vanheneminen on elämän vääjäämätön tosiasia, mutta silti siitä puhumista usein vältellään. Lauluja rakkaudesta lähestyy aihetta kainostelematta ja kunnioittavalla mielenkiinnolla. Dokumentissa suomalaiset ikäihmiset pohtivat rakkautta ja sen merkitystä pitkän iän tuoman perspektiivin kautta. Toisilla on takanaan pitkä yhteinen taival, kun toisten matka on vasta alakamassa. Toiset pohtivat uuden rakkauden mahdollisuutta leskeksi jäämisen tai avioeron jälkeen, kun taas toisille vanhuuden kohtaaminen yksin on valinta. Rakkautta ei silti puutu keneltäkään.

Haastateltavat puhuvat hätkähdyttävän välittömästi vaikeistakin asioista. Ajan ja oman kehon rajallisuus on läsnä, mutta ei pelkästään negatiivisena asiana. Vaikka ikä asettaa kaikille rajoja, tuo se myös mukanaan itsetuntemusta ja tapoja katsoa ongelmia eri suunnista. Seksistä ja parisuhteista puhutaan suoraan ja samalla pohditaan, miten suhde omaan kehoon muuttuu vuosien varrella. Leskirouvat arvuuttelevat kahvipöydässä, millaista olisi alkaa tapailla uutta kumppania vuosien jälkeen, kun vasta avioitunut pariskunta taas pohtii läheisyyden ja seksin merkitystä parisuhteelle. Konkreettisimmin kehosuhde nousee esiin näyttelijä Ritva Oksasen kohdalla, jolle omasta kehosta ja muistista huolehtiminen on instrumentin toimintakykyisenä pitämistä. Hän joutuu pohtimaan, mitä tehdä, kun joskus oma keho ei enää taivu rakkaan työn tekoon.

Kertomukset suuresta rakkaudesta näkyvät kuvissa, jotka korostavat kosketuksen voimaa ja läheisyyttä. Puolison hiusten peseminen tai sänkyyn peitteleminen ovat pieniä tekoja täynnä rakkautta. Kamera ei kaihda silti myöskään vaikeita asioita. Kun muistinsa pettämä vaimo ei tunnista aviomiestään, vie kuva katsojan keskelle Pirjon vahvaa tunnemyrskyä, josta Riston rauhoittava jutustelu ohjaa pois. Kamera ei koskaan tunkeile, mutta se ei myöskään suotta kainostele ja käännä katsettaan poispäin. Kaikki valinnat elokuvassa henkivät syvästä luottamuksesta, jonka ohjaaja Anu Kuivalainen on pystynyt rakentamaan dokumentin kohteiden kanssa.

Lauluja rakkaudesta onnistuu löytämään elokuvallisen ulottuvuuden haastatteluista ja arjen seuraamisesta. Kuivalaisen luoma visuaalinen maailma on yhtenäinen, hienovarainen ja sen vaaleassa väripaletissa piilee enemmän murrettuja sävyjä, kuin ensi silmäyksellä huomaa. Dokumentti tuo paikoitellen mieleen toisen arjen kauneuden kuvaajan, Mia Halmeen, herkät kuvat Ikuisesti sinun (2011) ja Joka toinen pari (2016) dokumenteissa.

Lauluja rakkaudesta tuo myös valkokankaille tarinoita, joita emme katsojina usein pääse näkemään. Seksuaalivähemmistöjen vanhemmista edustajista kertovia onnellisia tarinoita harvoin näkee edes fiktion puolella, joten Ahdin ja Paavon nostaminen dokumentin keskeiselle paikalle ilahduttaa. Dokumentti myös käsittelee yksinäisyyden ja yksin olemisen eroja kiinnostavasti.

Anu Kuivalaisen dokumentti on ammattitaidolla tehty herkkä pieni elokuva. Se käsittelee luontevasti suuria tunteita menetyksestä iloon. Lauluja rakkaudesta ei kanna mukanaan niitä ennakkokäsityksiä vanhenemisesta, joihin helposti voidaan tukeutua. Ennakkoluulottomuus tuo elokuvaan tuoreen näkökulman ja tasa-arvoisen asetelman, jota on kiinnostava seurata.