My Best Friend kotikatsomo

Ranskalaisohjaaja Patrice Leconten ihmissuhdekomedia My Best Friend – miksiköhän Suomessa ranskalaiskomediaa levitetään Hollywoodin hömppäkomedioihin viittaavalla nimellä – kasvaa teennäisistä alkuasetelmistaan kiinnostavaksi tarinaksi kahden miehen ystävyydestä.

Kiinnostavaksi elokuvan tekee juuri miesten välisen ystävyyden kehittyminen, mitä yleensä on puntaroitu toiminnallisten konseptien kautta. Nyt lajityyppinä on puhtaasti ihmissuhdekomedia. Huomionarvoista on myös, että trendikkäät homovivahteet loistavat poissaolollaan. Keskiössä on todellakin miesten välisen ystävyyssuhteen käsittely hienovaraisen komedian kautta.

Daniel Auteuil, joka vanhemmiten on vihdoin alkanut saada karismaa, esittää antiikkikauppias François Costea. Mies on kiinnostuneempi tavaroista kuin ihmisistä. Hän ajautuu väittelyyn kollegoidensa kanssa ja tulee lyöneeksi vetoa, että hänellä on oikeita ystäviä. Vedon lunastaakseen Françoisin on tuotava paras ystävänsä näytille kymmenen päivän aikana.

Mutta mistä ystävä? François ei ole mikään stereotyyppisen itseriittoinen mulkku vaan fiksu ja sivistynyt mies, jolla vain ei ole tapana kysellä kuulumisia saati muistaa ihmissuhdeasioita. Ranskassa kyse lienee silmiinpistävästä sosiaalivammaisesta, mutta Suomessa François menisi kuin kala vedessä. Kulttuurieroista huolimatta käsikirjoitus onnistuu nostamaan esiin nykymaailman tekijöitä, jotka varsin huomaamattomasti eristävät ihmisen sosiaalisista suhteista.

Päähenkilön vimmainen ystävän etsintä ei ole erityisen tuloksellista ja pettymysten aallossa häneltä jää huomaamatta ystävyyssuhteen kehittyminen häntä auttelevaan taksimieheen, Brunoon (Dany Boon). Osa tarinalinjoista on turhan alleviivattuja ja elokuvan juonenkäänteet ovat turvallisen arvattavia, mutta Françoisin ja Brunon ystävyyden kehittymisessä on uskottavia kiintopisteitä ja kipukohtia, jotka syventävät elokuvaa loppua kohden.

Ja mikä tärkeintä, Daniel Auteuil ja Dany Boon onnistuvat rooleissaan ja heidän hahmoistaan oppii elokuvan edetessä välittämään. Samaistumisen ja myötäelämisen tasot ovat riittäviä, mikä on monasti ihmissuhdekomedioiden kompastuskivi. Useiden komedioiden päähenkilöistä ei piittaa vähääkään, mutta François ja Bruno ovat lopulta aidon vilpittömiä ja heille suo lajityypille ominaisen onnellisen lopun.