Call Girl valkokangas

Kun seksuaalinen vallankumous 1970-luvulla valtasi Ruotsin, pohdittiin lakialoituksissa lievennettyjä tuomioita seksuaalirikoksista, jopa insestistä. Geijer-skandaalissa paljastui, että valtion korkeimmat virkamiehet käyttivät todennäköisesti prostituutiopalveluja, joita Doris Hopp -niminen parittaja organisoi. Silloisen pääministerin Olof Palmen osallisuus tapahtumiin on epäselvä, spekulointia suuntaan jos toiseen löytyy.

Mikael Marcimain on ohjannut tästä kansankodin häpeätarhasta tiheän trillerin, vaikka se ei tarkasti faktoihin perustukaan. Elokuva on odotetusti herättänyt suurta kohua Ruotsissa, ja muun muassa Olof Palmen poika on uhannut elokuvantekijöitä oikeustoimilla.

Call Girlissä kerrotaan rinnan nuorisokotiin joutuvan 14-vuotiaan Iriksen (Sofia Karemyr) tarinaa ja tämän matkaa prostituution pariin kuin myös prostituutiosta laajemmin yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla. Dagmar Glans, jota Pernilla August röökinkäryisen ja viinanhuuruisen osuvasti esittää, scouttaa jatkuvasti uusia, alaikäisiäkin tyttöjä seksipalveluihinsa turmeltuneen joukkonsa ympäröimänä. Iris ja tämän ystävä Sonja (Josefin Asplund) ovat parittajille helppoa riistaa, etenkin kun nuorisokodista voi kivuttomasti karata iltaisin ja setelitukkoja, samppanjaa ja kohteliaisuuksia satelee houkuttimena Glansin suunnalta.

Paritusrinkiä tutkitaan poliisissa, ja Glans on ollut jo pitkään melkein hyppysissä. Juttua tutkimaan määrätty John Sandgård (Simon J. Berger) huomaa pian, että jotain mätää on poliisinkin sisällä, sillä hänen toimiaan koetetaan kovasti estää. Sinnikkäästi Sandgård kuitenkin jaksaa mätää tonkia, eikä luovuta ainakaan siinä vaiheessa, kun alaikäisten osuus prostituutiossa ilmenee.

Elokuva toteaa kylmänviileästi, miten korruptoitunut ja moraalisesti lysyssä ruotsalainen yhteiskunta 1970-luvulla ja vuoden 1976 vaalien aikaan on. Järjestelmällinen prostituutio on soluttautunut jokaiselle yhteiskunnan kantavalle alueelle, ja se, että ministerit käyvät huorissa, on vain pisara meressä. Hyvä veli -verkoston lojaalius ja sisäinen suojelu sekä lainmukaisten toimien välttely ja kiertely on tehokkuudessaan mykistävää. Alaikäisistä prostituoiduista pitävä pääministeri pauhaa televisiossa ja vaalipuheissaan naisten tasa-arvosta ja työelämään pääsemisen puolesta sekä päivähoidon parannuksista. Absurdia.

Samalla todetaan myös 70-lukulaisen ruotsalaisen yhteiskunnan lastensuojelun ja yleisen kasvatusilmapiirin porsaanreiät, jotka tuskin ovat tänä päivänä sen enempää umpeutuneet. Iriksen äiti ei pärjää tyttärensä kanssa, joten tytär on helppo sijoittaa liberaaliin, hippihenkiseen nuorisokotiin. Nuoret rikkovat näennäisiä rajoituksia ja sääntöjä vaivattomasti, ja seuraukset ovat sen mukaiset. Outona leikkinä alkanut rillipäisten, hikoilevien setien viihdytys muuttuu nopeasti ahdistavaksi ja elinikäiset jäljet jättäväksi pakkotyöksi. Sofia Karemyr tulkitsee Iriksen syvenevän ahdingon monisyisesti ja mitään turhaa lisäämättä.

Elokuvan kokoava elementti on ajankuvan esteettinen huolellisuus. Kaikki näyttää hämmästyttävän autenttiselta, ja alkuun viikset ja isot silmälasit huvittavat. Tupakka roihuaa iloisesti kohtauksesta toiseen, mikä nykyihmisen silmään tuntuu epätodelliselta muinaisjäänteeltä. Häiriintynyt ja kollektiivinen dekadenssi valuu pieninä puroina kotiäitien ja perheiden elämään. Call Girlin tiiviys ei juuri tulkinnalle tilaa jätä. Sen sijaan se onnistuu näyttämään poikkeuksellisen ajanjakson tapahtumia vuolaana kertomuksena eri tasoissa, eri yhteiskunnan osissa toteavalla ja kiihkeällä tarmolla.