Jane Austenin jalanjäljillä valkokangas

Jane Austen (1775–1817), eräs merkittävimmistä ja ensimmäisistä englantilaisista naiskirjailijoista eli elämänsä naimattomana ja kuoli jo 41-vuotiaana. Vaikka Austen elikin vanhanapiikana, se ei tarkoita, että hän olisi elänyt ihmissuhteiden osalta täydellisessä tyhjiössä. Austenin ja hänen sisarensa Cassandran kirjeenvaihto on paljastanut paljon Austenin elämästä, ajatuksista ja tunteista.

Kahdessa vuonna 1796 päivätyssä kirjeessä mainitaan nuori lakia opiskellut Thomas Lefroy (1776–1869), jonka kanssa Austen oli flirttaillut ja jota kohtaan Austenilla oli lämpimiä tunteita. Myöhemmin Irlannin korkeimmaksi tuomariksi ja poliitikoksi päätynyt Lefroy tunsi puolestaan samoin Austenista.

Ensimmäisen tyttärensäkin Janeksi nimennyt Lefroy kertoi julkisesti olleensa rakastunut Austeniin vain "poikamaisella tavalla", mutta yksityisesti Lefroy tunnusti veljenpojalleen rakkauden olleen syvempää. Lefroy myös matkusti välittömästi Englantiin kuultuaan Austenin kuolemasta ja muun muassa hankki itselleen Cadell-kustantamon hylkäyskirjeen Ylpeyden ja ennakkoluulon ensiversiosta. Sattumoisin Lefroyta on pidetty samaisen kirjan herra Darcyn esikuvana.

Historioitsijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, oliko Lefroyn ja Austenin välillä oikeasti romanttista värinää ja mihin lopputulokseen se johti. Julian Jarrold jätti kuitenkin akateemikot taittamaan keskenään peistä ja ohjasi aiheesta oman tulkintansa. Elokuva ei yritäkään olla kirjailijakaanonia viimeisen päälle pönkittävä pilkuntarkka elämänkerta, vaan romanttinen draama kirjailijattarenalun nuoruudenvalinnoista ja niistä elämänkokemuksista, jotka heijastuivat Austenin kirjallisessa tuotannossa.

Amerikkalaisen Anne Hathawayn valinta Jane Austeniksi herätti parranpärinää nurkkakuntaisimmissa briteissä, mutta Hathawayn tulkinta on paitsi raikas ja ennakkoluuloton, myös muodollisesti pätevä aina aksenttia myöten. Tom Lefroyta esittävästä, viime vuosina komeettamaisen nousun tehneestä draamanäyttelijästä James McAvoysta ei sen sijaan ole soraääniä kuulunut. McAvoy tekee taas kerran mainion suorituksen, ja pariskunnan keskinäinen vetovoima on valkokankaalla silmiinpistävän kihelmöivää.

Jane Austenin jalanjäljillä sisältää sulavaa epookkikerrontaa, peribrittiläisen hillittyä charmia ja oivaa dialogia. Jarrold ei ole kuitenkaan jättänyt tarinaa herrasväen jäykäksi patsasteluksi tai pompöösiksi, seksittömäksi pukudraamaksi vailla kiinnekohtia aikakauden todelliseen brittiläiseen arkeen.

Lefroyn tuomarisetä, jota esittää edesmennyt Ian Richardson ja jonka jäähyväisrooliksi elokuva jäi, passittaa nälkäänäkeviä köyhiä ihmisiä empimättä hirteen tai elinkautiseen ruoan varastamisesta. Lakimiesammatin huoraamiseen rinnastava Lefroy itse tappelee, ryyppää ja rypee elokuvan alussa minkä ehtii. Ja jopa Janen iäkäs mutta vitaalinen pappisisä (James Cromwell) on empimättä valmis aamulemmiskelyihin, tosin luonnollisesti vain vaimonsa (Julie Walters) kanssa.

Taiten dramatisoitu elokuva on austenmaiseen tapaan silkkaa järkeä ja tunteita. Järki saa tyydytystä historiallisista ja kirjallisista detaljeista sekä intertekstuaalisista viitteistä paitsi Austenin tuotantoon, myös Austen-filmatisointeihin. Tunnepuoli taas saa ravintoa sekä elokuvan kauniista visuaalisuudesta että päähenkilöiden valinnoista aikakaudella, jolloin miehet ja naiset olivat tiukasti sukupuoltensa vankeja. Olivat nuo valinnat sataprosenttisen totta tai eivät, sillä ei ole lopputuloksen kannalta edes väliä.