Kasvukipuja lapsuuden maisemissa
Aikuistumisen yksi isoista askeleista on se hetki, kun tajuaa omien vanhempiensa olevan aivan tavallisia ihmisiä, joilla voi olla myös omat huolensa. Erotessaan poikaystävästään 28-vuotias Hanna (Hedda Stiernstedt) päätyy muuttamaan Tukholmasta takaisin vanhempiensa nurkkiin pieneen Alingsåsin kaupunkiin. Isän tyttö kaipaa lempeän pappi-isän (Rolf Lassgård) tukea, mutta huolenpitoa kaivannut nainen löytääkin kotoaan suuren muutoksen. Isän ja äidin Evan (Lena Endre) pitkään varjelema salaisuus paljastuu – isä tuntee olevansa nainen, Marianne, ja haluaa lopettaa salailun.
Perheenjäsenten näkökulma sukupuoli-identiteetin paljastumiseen on mielenkiintoinen lähestymistapa, mutta hahmona päähenkilö Hanna jää melko pintapuoliseksi huolimatta siitä, että taantuu uskottavasti teini-ikään vanhempien huomassa. Lassgård sen sijaan on kunnioittavan vakuuttava transnaisen roolissaan antaen tarinalle sen emotionaalisen selkärannan. Dramaattisen ulkokuoreen keskittyvän muodonmuutoksen sijaan vapautunut Marianne on tunnistettavissa samaksi hahmoksi läpi elokuvan.
Katsojana onkin paljon helpompaa tuntea myötätuntoa Mariannea kohtaan, ja elokuvan koskettavimmat kohtaukset kuvaavat hänen vuosikymmenten ajan kokemaansa kaipausta ja tuskaa oman identiteetin tukahduttamisesta. Hannaan on sen sijaan vaikeampaa samaistua tämän vaikuttaessa Zooey Deschanelmaisine olemuksineen tusinahahmolta mistä tahansa romanttisesta komediasta. Vähemmälle huomiolle jäävän äidin Evan tunteet sen sijaan resonoivat syvemmälle ristiriitaisuudessaan.
Isäni Marianne perustuu löyhästi Ester Roxbergin omaelämäkerralliseen romaaniin, ja elokuva on ohjaajansa Mårten Klingbergin kolmas kokoillan elokuva. Pienet tarkasti kuvatut arkiset hetket jäävät parhaiten mieleen ja niissä Klingberg saa aikaan terävää todellisuuden tuntua: Hannan ja hänen veljensä Davidin (Klas Wiljergård) sarkastiset naljailut ja lapselliset riidat, äidin kiristyneet hermot, vanhempien yksityiset keskustelut makuuhuoneessa. Kokonaisuutena elokuva jää kuitenkin sirpaleiseksi ja tarina tahdiltaan epätasaiseksi.
Liki kahden tunnin kesto tuntuu liian pitkältä, kun osa juonielementeistä ei syvennä keskeistä kysymystä siitä, miten aikuinen lapsi voi kohdata täysin uuden puolen vanhemmastaan ja miten perheenjäsenen transsukupuoliseksi paljastuminen muuttaa perhesuhdetta. Ohjaaja esimerkiksi itse näyttelee Hannan ärsyttävää paikallistelevision kollegaa, jonka luoman kitkan työpaikalla olisi aivan hyvin voinut korvata muita suhteita syventämällä.
Ruotsalainen pikkukaupunki miljöönä korostaa toisaalta pieniä piirejä, juoruilua ja kulissien ylläpitoa, toisaalta lämpimät sävyt ja herttaiset puutalot kehystävät draamaa pehmeästi. Pienellä yhteisöllä on sekä hyvät ja huonot puolensa, mutta elokuva keskittyy lopulta positiiviseen. Pohjimmiltaan Isäni Marianne onkin hyvänmielenelokuva perhesuhteista ja tarpeesta tulla nähdyksi omana itsenään. Onnellinen loppu on ennalta arvattava, mutta hieman siirappinenkin kuva hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä on tervetullutta vaihtelua usein traagisiin transkohtaloihin fiktiossa. Melko keskinkertainen elokuva antaa hetkeksi luvan muistaa, että maailmassa on myös hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta, ja siksi se on katsomisen arvoinen.
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä
Seuraava:
Rattiraivo
Tusinatrilleri hukkaa mahdollisuutensa heikkoon toteutukseen ja pinnalliseen yhteiskunnalliseen kommentaariin.
Edellinen: Pekka Töpöhäntä
Pekka Töpöhännän tuorein animaatiosovitus noudattelee edeltäjiensä kuvastoa.