Andra akten – Toinen näytös valkokangas

Näyttelijänä tunnettu ruotsalainen Mårten Klingberg on kunnostautunut myös ohjaajana. Television puolella hän on ohjannut muun muassa suosittua Beck-sarjaa ja elokuvien saralta hänet muistetaan Offsidesta ja Suomessakin valkokankaalla nähdystä Isäni Marianne -elokuvasta (Min pappa Marianne, 2020). Jälkimmäisessä Klingberg näytteli itsekin ja työskenteli näin yhdessä Rolf Lassgårdin kanssa sekä kameran edessä että takana.

Lassgård näyttelee miespääosassa myös Klingbergin uusimmassa ohjauksessa Andra akten – Toinen näytös. Toisessa pääosassa nähdään Lena Olin. Saman ikäiset, vuonna 1955 syntyneet näyttelijät omaavat pitkän kokemuksen niin teatterin lavalta kuin kameran edestäkin. Andra akten -elokuvan näyttelijäkaartissa vilahtelee suomalaisperäisiä nimiä, ja elokuvan ovat käsikirjoittaneet Anna Heinämaa ja Vera Kiiskinen.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Kuninkaallisen teatterin eli Dramatenin suuri tähtinäyttelijä Harald Skoog (Rolf Lassgård) saa aivoinfarktin ja lyyhistyy kadulle. Sairaalassa ei hankala potilas viihdy, vaan vaatii päästä saman tien kotiin toipumaan. Hänelle määrätään kotiin fysioterapeutti kuukaudeksi auttamaan toipumisessa. Ongelma on siinä, että Harald on pirunmoinen vanha jääräpää, oikea diiva, joka tuittuilee ja kiukuttelee kaikille, jotka koettavat häntä lähestyä. Suurimman kiukun syy lienee oman avuttomuuden häpeäminen. Kun tuon häpeän yli pääsee ja myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä, olo helpottuu kummasti.

Aina yhtä ihastuttava ja ilmeisen ikinuori Lena Olin on fysioterapeutti Eva Söderbergh, joka elää murrosvaihetta omassa elämässään. Hän on juuri jäämässä eläkkeelle, ja oma ukkokulta on häippäissyt naapurin emännän matkaan romuttaen näin Evan vaalimat unelmat ja haaveet yhteisten eläkevuosien aikana tehtävistä matkoista ympäri Eurooppaa. Olin tekee roolinsa luontevasti, ilman maneereja varmuudella, joka syntyy kokemuksesta.

Eva on jäänyt roikkumaan menneeseen, eikä osaa päästää irti avioliittonsa muistoista tai aikuisesta pojastaan, jonka luona ramppaa omilla avaimillaan, milloin mitäkin tuiki tärkeää toimittaen. Evan tyttönimi on Lilja, mutta erosta katkeroitunut Eva on pitänyt miehensä nimen, joka on ollut hänenkin nimensä 40 vuotta. On vaikeaa itsenäistyä, kun on elänyt niin kauan muiden kautta. Se on kuitenkin ollut myös Evan elämää, uhrautuvaa ehkä, mutta ainakin Eva on saanut kokea itsensä tarpeelliseksi. Nyt elämässä on yhtäkkiä tyhjää. Viimeiseksi työkeikakseen Eva haluaa todellisen haasteen, ärisevän kiukkupussin Harald Skogin jaloilleen nostamisen.

Elämme usein ikuisessa ”sitten kun” -kuplassa, jossa haaveet ja niiden toteuttaminen lykätään aina jonnekin mahdolliseen tulevaisuuteen, parempaa tilaisuutta odottamaan. Tämä muistuttaa vähän vanhanaikaista lupausta taivaspaikasta, sitten joskus, kun oikein elät siveästi ja synnintunnossa, aukeaa ikuinen elämä, auvo ja autuus, näin on luvattu. Evakin on odottanut, ja joutunut kokemaan karvaan pettymyksen. Hänen varsin inhimillinen erehdyksensä on ollut muiden kautta eläminen, itsensä unohtaminen. Eva ymmärtää, että nyt on tullut aika lähteä, ihan vain oman itsensä tähden.

Nyt kun maallistunut yhteiskunta on siirtänyt paratiisin odotuksen aktiivisiksi ja terveiksi seniorikansalaisen kultaisiksi vuosiksi, voi monia odottaa ikävä yllätys, kun Marbellan pitkitetty golfloma vaihtuukin kakka- ja pissavaipoissa lusimiseksi jonkin hoivakodin nurkkaan kärrättynä. Ja nuorille ja terveillekin ihmisille voi aueta tilaisuus kokea omakohtaisesti, mitä on olla toimintakyvyltään vajavainen. Tämä seikka halutaan usein yhteiskunnassamme ohittaa olankohautuksella, niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Maailma on rakennettu terveille ja kykeneväisille, muut painukoot huut helvettiin häiritsemästä ja kuluttamasta yhteisiä varoja, hidastamasta tehokasta turbotaloutta, häiritsemästä kikyä. Vaan miten sitten suu pannaan, kun sattuu jotain, iskee sairaus, halvaus? Aivohalvaus on Harald Skogille muistutus kuolevaisuudesta, eri asia sitten oppiiko elämää suurempi diiva todella arvostamaan muita ihmisiä, teatterin valojen loisteessa kun on niin ihanaa paistatella, olla se juhlittu sankari. Näinhän me ihmiset toimimme, harvoin muistetaan, että sankari on yössä kulkeva lehdenjakaja, ei se jääkiekkomiljonääri.

Harald Skog löytää Evasta oman enkelinsä, jonka kanssa hän harjoittelee vuorosanoja tulevaan Cyrano de Bergerac -näytelmään. Dramatenin tähtinäyttelijä nousee vielä kerran parrasvaloihin, nousee tuhkasta kuin se kuuluisa Feeniksin tipu. Dramatenissa toteutetut kohtaukset ovat emotionaalisesti vaikuttavia, niistä kuvastuu sekä Lena Olinin että Rolf Lassgårdin pitkän uran tuoma karisma, rakkaus teatteria kohtaan, josta molempien ura on käynnistynyt. Andra akten – Toinen näytös onkin kahden veteraaninäyttelijän suvereeni näytös.

Lena Olin oli Ingmar Bergmanin ohjattavana tämän Dramatenin kaudella ennen kansainvälistä uraansa, joka käynnistyi Philip Kaufmanin ohjaamasta elokuvasta Olemisen sietämätön keveys (The Unbearable Lightness of Being, 1988). Harald Skogin hahmo on esiintynyt myös television poliisisarjoissa, joista myös Rolf Lassgård on tunnettu.

Andra akten – Toinen näytös käsittelee ihmisiä suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä, välillä humoristisessakin valossa olematta silti komedia. Elokuva muistuttaa, että vaikka unelmat ovatkin usein unelmia, itselle tärkeistä asioista kannattaa pitää kiinni. Marttyyriasenteella ei lunasteta taivaspaikkaa, ja joskus on vain lähdettävä.