Isäni Goodrich valkokangas

Jouluelokuvaan riittää ohueksi aasinsillaksi, että elokuvan tapahtumat sivuavat joulunaikaa ja tarinassa on ajankohtaan kuuluvaa lämpöä. Isäni Goodrich on juuri tällainen joulunajan elokuva – tosin lämpö on taskulämmintä Hollywood-nöyhtää, joka tuo mieleen povarin pohjalle nuhjuuntuneen paperinenäliinan.

Michael Keaton esittää mukiinmenevästi eläkeikää kolkuttelevaa galleristi Andy Goodrichia. Hän saa yhtenä yönä puhelun vaimoltaan, joka on hakeutunut kolmeksi kuukaudeksi vieroitukseen. Orastavasti harmaantuvalta uramieheltä on jäänyt huomaamatta, että kotona oleva rouva lääkitsee elämänsä sisällöttömyyttä pillereillä, jotka huuhtelee alas vettä väkevämmällä. Nyt Andyn pitää konkurssikypsän galleriansa ohella hoitaa huushollia ja huolehtia yhdeksänvuotiaista lapsistaan. Varttunut mies joutuu elämänsä haasteeseen ja saa samalla mahdollisuuden oppia elämästä niitä tärkeitä asioita.

Tarina on juuri niin ummehtunut, miltä se kuulostaakin. Asetelma, jossa isä joutuu yhtäkkiä huolehtimaan kodista ja jälkikasvusta, oli hassunhauska joskus vuosikymmeniä sitten. 2020-luvulla tarina haiskahtaa siltä, että käsikirjoittaja-ohjaaja Hallie Meyers-Shyer on kirppikseltä ostamansa vintage-pöydän laatikosta löytänyt pölyttyneen käsikirjoituksen ja päättänyt filmata sen omanaan.

Ainakin keski-ikäisen kahden lapsen isän oli jotakuinkin mahdotonta samaistua kaveriin, joka lapsille ruokaa tehdessään ei tiedä, pitääkö pastan keitinveteen lisätä suolaa vai ei. Samaistumista ei mitenkään helpota, että pastavesiprobleema edustaa ylipäätään elokuvan ihmisten ongelmien ydintä. Isäni Goodrich tuo mieleen taannoisen ruotsalaisdokumentin Den sista resan – viimeinen matka (2024), jossa kansankodissa paapottu vanha ukko rahdattiin teennäisen poikansa toimesta elämysmatkalle etelään. Kertoo jotain sangen surullista tämän ajan ensimmäisen maailman ihmisistä ongelmineen, jos heidän elämänsä haasteet ovat tällä tasolla, ja niistä pitää tehdä vielä elokuvia.

Toki kysymys on kulttuurieroista. Se mikä Pohjolan perukoilla vaikuttaa tunkkaisen vanhanaikaiselta, voi olla toisaalla vielä relevanttia todellisuutta. Taannoiset ison rapakon takaiset vaalit todensivat sangen kouriintuntuvasti, millaisessa konservatiivisuuden tyyssijassa maailman mahtimaassa eletään. Ehkäpä siellä harmaantuvan uramiehen pastavesihuolet saavat enemmän vastakaikua.

Toisaalta Isäni Goodrich on elokuvallisesti siinä määrin muotopuoli, että sisällön tulkintakulmasta riippumatta elokuvaa on vaikeaa pitää onnistuneena millään osa-alueella, Keatonin roolisuoritusta lukuun ottamatta.

Isäni Goodrich jatkaa samoilla teennäisen pitkäveteisyyden poluilla kuin Meyers-Shyerin esikoinen Home Again (2017). Kerronta on yhtä laahustamista ja tarinaan askarrellut hahmot ovat piinallisen ulkokohtaisia, aina Andyn aikuista Grace-tytärtä (Mila Kunis) myöten. Gracen pitäisi olla tarinassa jonkinlainen isä-Andyn elämän heräämiseen johtava polku. Polku johtaa lähinnä yhteiselle patikkaretkelle. Puhumattakaan tarinan satunnaishahmoista, kuten Andyn lasten luokkatoverin isästä, jonka merkitys jää lähinnä kiintiön täytteeksi puleeraamaan hollywoodilaista liberaaliuden henkeä.

Elokuvan edetessä viime joulun riisipuuro alkaa tosissaan kuplia kurkussa. Tämä yhdistettynä junnaavan kerronnan aiheuttamaan puolitiedottomaan tilaan aiheuttaa elokuvan parissa vakavan tukehtumisvaaran. Onneksi Keaton kykenee tiristämään hahmostaan muutaman aidosti inhimillisen hetken, jotka pelastavat kohtalokkaalta tylsistymiseltä. Veteraaninkaan ryhdikäs suoritus ei kuitenkaan auta kokonaisuutta valahtamasta eltaantuneen siirappiseen selkärangattomuuteensa.