Ainahan on huominen valkokangas

Italialaisnäyttelijä Paola Cortellesi esikoisohjasi ja osittain käsikirjoitti elokuvan Ainahan on huominen, joka kohosi Italiassa viime vuoden ylivoimaisesti suosituimmaksi elokuvaksi. Teos kahmi palkintoja ja jätti lippuluukuilla taakseen ulkomaiset megahititkin. Elokuvan teemat osuivat kansallisella tasolla kohdilleen, mutta ne toimivat myös universaalilla tasolla.

Mustavalkoisesti 1:85:1-kuvasuhteeseen kuvattu teos kanavoi Italian neorealistista 1940- ja 1950-lukujen elokuvaperinnettä. Davide Leonen kuvaus on esteettisesti vakuuttava yhdistelmä tyyliteltyä roomalaista kuvaperinnettä ja kitchen sink -köyhälistödraamaa. Toisaalta ohjauksessa on dynamiikkaa ja modernia koreografiaa, joka erottaa sen klassisesta neorealismista. Onko Cortellesi sitten lanseerannut neoneorealismin?

Vuoden 1946 sodanjälkeiseen Italiaan sijoittuva tarina kovia kokeneesta kotirouvasta Deliasta (Cortellesi) rakentuu naisten arkista asemaa ja oikeuksia korostavan draaman, Douglas Sirk -henkisen arjesta kohotetun melodraaman ja paikoin lähes satiirisen komediallisuuden varaan. Liioitellut tehokeinot ja ajoittainen tahallinen ylinäytteleminen liudentuvat varsin onnistuneesti vähäeleisempään ilmaisuun ja riipaisevampiin, vakavampiin kohtauksiin.

Olennaisena tyylikeinona on vahva äänen ja kuvan vastakkainasettelu. Taustalla voi kuulua romanttinen balladi samalla kun Delia saa köniinsä aviomieheltään Ivanolta (Valerio Mastandrea), pirteä laulelma säestää koiran kustessa kadulle ja välillä raikaa moderni nykymusiikki Delian voimakävellessä eteenpäin. Kerronnallisia palloja on ilmassa yhtä aikaa monta, ja pääsääntöisesti Cortellesi onnistuu pitämään ne ilmassa. Hetkittäin kontrastit ovat kuitenkin liian räikeitä ja koomisempi lataus ei aina ole eduksi päähahmojen persoonien moniulotteisuudelle.

Erityisesti Delian mies Ivano on hahmo, josta ei täysin kirkastu, mitä Cortellesi on hänestä hakenut. Ensi alkuun Ivano vaikuttaa etelämaalaisen macho-paskiaisen kliseiseltä stereotypialta. Ivano lyö vaimoaan heti herättyään avarilla naamaan, raapii persustaan, tuhlaa palkkansa korttipeliin ja huoriin ja on totaalinen sovinistisika. Monet ikävätkin kohtaukset esitetään liioitellen, perheväkivalta jopa tanssikoreografiana. Delia on moniulotteinen aito henkilöhahmo, mutta Ivano on lähinnä arkkityyppi.

Puolivälissä elokuvaa Ivanollekin pyritään luomaan motiiveja epätoivotulle käytökselleen. Korostetaan, että Ivano on kahden maailmansodan veteraani ja että sota on vaikuttanut häneen. Jopa Ivanon kärttyisä, fasistiaikoja haikaileva isävanhus Ottorino (Giorgio Colangeli) ripittää poikaansa ja muistuttaa, että vaimoa kuuluu hakata vain sopivasti, ei koko ajan. Selvästi Ivanon käytös on ylittänyt jopa ajan normit, ja kerran Ivano pyytää Delialta aidon katuvaisena anteeksi. Nämä paikkaukset jäävät kuitenkin poikkeuksiksi, ja pian Ivano taas kuvataan samanlaisena yksiulotteisena mörkönä kuin alussakin.

Ottorinon esittäjä Colangeli ottaa rajoitetusta ja suppeasta sivuroolistaan kaiken irti ja ilkamoi appiukkona helvetistä. Colangelin kohtauksissa tilannekomiikka ja samalla 1940-luvun ajankuva on oivallisessa tasapainossa, kun Ottorino äkkiarvaamatta änkeää ärisemään juhlapöytään, hehkuttaa kaikille serkusavioliittojen tärkeyttä ja on yhtä altis joko kehumaan aidosti Deliaa tai kouraisemaan tätä takapuolesta.

Ainahan on huominen pysyy pääsääntöisesti mainiosti raiteillaan ja on Cortellesilta hallittu, hetkittäin hulvaton ja ajoittain koskettava esikoisohjaus. Mustavalkokuvaus tukee ajankuvaa ja tyylilajia, ja kontrastien käyttö painottaa sanomaa alleviivaamatta ja osoittelematta ketään. Italian kieltä taitamattomana elokuvan dialogista kadonnee iso osa autenttisuudesta, sillä elokuvassa puhutun Rooman alueen romanesco-murteen erityispiirteet jäävät avautumatta. Ehkä teos olisi pitänyt tekstittää Turun murteella?

Teoksen pääteemat naisten äänioikeudesta ja naisten asemasta avioliitossa osuvat katolisissa maissa eniten kohdalleen, vaikka niiden sanoma yleisluontoista onkin. Italiassa naiset saivat äänioikeuden 1946, mikä on myös elokuvan lähtökohta ja dramaturginen huipentuma. Avioliitot olivat tuolloin lähes rikkomattomia, katolinen kirkko kun ei avioeroja virallisesti tunne. Suomalaiskatsojana voi onneksi pohtia sitä eroavaisuutta, että täällä naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden jo vuonna 1906 eikä avioliitossa ollut pakko pysytellä, vaikka paavi tai muu tutiseva ukkeli ei eroa myöntäisi.