Intimacy valkokangas

Ranskalaisen Patrice Chéreaun Englannissa kuvattu elokuva Intimacy kertoo naimisissa olevasta naisesta (Kerry Fox) ja eronneesta miehestä (Mark Rylance), jotka parittelevat keskenään joka keskiviikko miehen rempallaan olevassa asunnossa. Heidän "suhteensa" on siitä erikoinen, etteivät he puhu juuri mitään keskenään. Elokuva ei ole mitenkään kovin uudenlainen, yllättävä tai ihmeellinen, vaikka sen uskalletut seksikohtaukset aiheuttivatkin aikamoisen kohun Englannissa ja Ranskassa. Sen ansioita ovat kuitenkin mm. hieno näyttelijäntyö ja se monisyinen tapa, jolla erityisesti Jayn (Mark Rylance) henkilöhahmo on rakennettu. Juuri Jayn pitkä kohtaus Clairen (Kerry Fox) taksikuskiaviomiehen kanssa baarissa on erityisen onnistunut ja ilkeäkin. Elokuvan sivuosassa nähtävä Marianne Faithfull on puolestaan mainio karhea lisä näyttelijäkaartiin.

Miehen ja naisen keskiviikkoiset kohtaamiset ovat kouristuksenomaista kiihkeää parittelua. Siitä puuttuu se pakotettu akrobatia, ne luonnottomat asennot ja teeskennellyt ähinät joita peruspornossa on totuttu kuulemaan ja näkemään. No, tämä onkin eurooppalainen taide-elokuva. Oikeastaan tulee mieleen, että on erikoista, että pornoa usein sanotaan "suttuiseksi", vaikka valtavirtaporno onkin usein fantasianomaisessa ruumiillisuudessaan epärealistisen siistiä, karvatonta ja teennäistä. Tietyllä tavalla Intimacyn naisen ja miehen kohtaamiset ovat erittäin paljon seksikkäämpiä ja "suttuisempia" kuin monen pornoelokuvan seksikohtaukset, koska niissä on sellaista realistisuutta, primitiivistä tarvetta ja oikeiden ihmisten ihon tuntua. Pääosissa nähtävät Mark Rylance ja Kerry Fox uskaltavat antautua kameran edessä kaikessa herkkyydessään ja hauraudessaan. Heidän uikutuksensa, nyyhkytyksensä ja hengästymisensä ovat todella aitoja. Kameran rooli näissä kohtauksissa on niin ikään hyvinkin erilainen kuin pornossa. Näyttelijät eivät käännä itseään pakotetusti kameraan päin eikä kamera seuraa heidän yhtymistään ruumiiden välissä ja toimintaa fragmentoiden, vaan ulkopuolelta, kokonaisuutena ja jopa runollisesti.

Mies ja nainen eivät puhu toisilleen juuri mitään näiden kohtaamisten aikana. Kysymys onkin ehkä enemmän kahden yksinäisen ihmisen kohtaamisista ja purkautumisista kuin kommunikaatiosta tai suhteesta. He tuntuvat lähinnä olevan jonkin reaktion osapuolet - on vaikea edes sanoa, onko kyseessä intohimo vai ei. Ennen kaikkea näistä ihmisistä puhuessa tuntuisi täysin väärältä puhua "parista" tai "rakastavaisista". Ehkä elokuva käsitteleekin juuri kykenemättömyyttä ja epäonnistumista. Kaikki elokuvan henkilöt ovat jollakin tavalla surkeita tapauksia - yksi halusi maalata, yksi oli muusikko, toiset näyttelevät, mutta kukaan ei varsinaisesti pärjää. Elokuvassa on lisäksi useita kohtauksia, joissa toisilleen puhuvat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan tai jaksa toistensa juttuja ja sanovat sen ääneen. Ja kuitenkin Jay ja Clairekin loppujen lopuksi odottavat toisen jossakin vaiheessa kertovan jotakin, joka nostaisi kunkin heistä lähemmäksi jonkin mysteerin ymmärtämistä, lähemmäksi jotakin suurempaa tietoa, mutta niin ei tapahdu. Yhdynnän jälkeen voi olla aivan yhtä vaikeaa puhua kuin ennen sitä, eikä toistettukaan läheisyys välttämättä avaa mitään suurta ovea yhteisyyteen. Yksinhän täällä loppujen lopuksi ollaan.