In the Darkroom – pimennossa valkokangas

Venezuelalaissyntyinen Ilich Ramírez Sánchez tunnetaan paremmin nimillä Carlos ja Shakaali. Mies tuli tunnetuksi Euroopassa 1970- ja 80-luvulla tekemistään terrori-iskuista. Maailmanmaineeseen hän pääsi vuonna 1975 OPECin päämajaan tekemästään iskusta ja sitä seuranneesta panttivankitilanteesta. Monien valtioiden suojeluksessa ollut Carlos jäi lopulta kiikkiin vuonna 1994 Sudanissa. Hänet luovutettiin Ranskaan, jossa hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Carlosista on tehty elokuvia, viimeksi viisituntinen Carlos, shakaali (2010), jota on esitetty minisarjana televisiossa sekä julkaistu elokuvana kolmituntiseksi lyhennettynä. Elokuvien kautta Carlosista on piirtynyt kuva impulsiivisena egoistina, jonka toimintaa siivitti lopulta enemmän diktaattoreilta virrannut raha kuin ideologia. Carlosin luonnekuva saa vahvistusta myös tuoreimmassa aihetta käsittelevässä saksalais-suomalais-israelilaisessa dokumentissa In the Darkroom – Pimennossa, jossa ääneen pääsee Carlosin saksalainen vaimo Magdalena Kopp.

In the Darkroom kertoo koruttomasti, miten opiskelijaelämä vei mennessään valokuvauksesta innostuneen ujon maalaistytön, joka lopulta löysi itsensä saksalaisten vasemmistoaktiivien joukoista. Saksalaista vasemmistoterrorismia käsiteltiin viimeksi elokuvassa Baader Meinhof Komplex (2008). Vasemmistoterroristeilla oli yhteys maineikkaaseen Carlosiin ja tätä kautta Magdalena päätyi Carlosin lähipiiriin ja lopulta tämän "naiseksi", kuten Magdalena itse suhdettaan Carlosiin kuvailee. Parille syntyi tytär, Rosa, mutta varsinaisesta rakkaussuhteesta ei ollut kyse, ja Magdalenan väriseviin sanoihin on dokumentissa helppo uskoa.

Aihepiiriltään dokumentti on hyvin kiinnostava avatessaan maailmankuulun terroristin ja tämän läheisten elämää osin uudesta näkökulmasta. Aiheen kiinnostavuus ei kuitenkaan pelasta dokumenttia sen kaavamaiselta ja suorastaan tylsältä toteutukselta. In the Darkroom viittaa pimiöön, jossa Magdalena kehittää kuviaan ja käy läpi menneisyyttään. Pimiössä hän myös ensimmäisen kerran tapasi Carlosin. Kehystarina ei istu dokumenttiin, sillä tarinaa ei kerrota Magdalenan kuvien kautta vaan kamera kuvaa tylsästi asioista kertovia henkilöitä, joita Magdalenan lisäksi ovat hänen siskonsa, saksalaiset vasemmistoterroristit sekä tiedustelupalvelujen edustajat. Muussa kuvituksessa on luotettu tuttuun ja turvalliseen arkistomateriaaliin. Tässä rakenteessa edes taidokas suomalaiskuvaaja Tuomo Hutri ei ole kyennyt tallentamaan kuviin mitään näkömuistiin jäävää.

Dokumentin painotus on selkeästi Magdalena Koppissa ja siinä, että luonteeltaan helposti manipuloitavana hän oli enemmän uhri kuin aktiivinen toimija. Magdalenan kautta fokus kääntyy dokumentin lopussa myös hänen ja Carlosin tyttäreen Rosaan, jonka ongelmallista isäsuhdetta yritetään avata siinä kuitenkaan onnistumatta. Kerrontarakenteeltaan dokumentti on etäännyttävän staattinen, mitä pitkitetyt kohtaukset ja alleviivatun ankea musiikki korostavat. Samalla dokumentissa on kadotettu tarvittava intensiteetti, jotta katsomisjännite kantaisi läpi elokuvan. Lopulta Magdalena Kopp jää vain etäiseksi kertojaksi, jonka henkilökuvaa hämmentää myös se, että hänen ensimmäinen tyttärensä, Anna, katoaa kuvioista heti dokumentin alussa. Toisaalta sekin kertoo paljon päähenkilöstä.