Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä valkokangas

Hollywoodin tavoite numero yksi on painaa dollareita ja muita kansainvälisessä kaupassa käypiä valuuttoja. Taaloilla ylpeilyä ei pidetä kunniallisena, joten aina silloin tällöin koneisto pusertaa itsestään ulos Oscareita väijyviä taide-elokuvia. Kyyniset äänet ovat jo tovin suorasanaisesti vihjailleet, että suurin osa loppuvuoden kriitikkosuosikeista saa rahoituksensa vain, koska ne tuovat arvostusta studioille.

Palkintohaukoiksi profiloituneista ohjaajista Stephen Daldry on sieltä tehokkaimmasta päästä. Neljä elokuvaa, neljä paras elokuva -ehdokkuutta. Daldry ei häpeile tunneherkkyyttään vaan kuskaa kerta toisensa jälkeen päähenkilönsä kärsimyksen alttarille. Toisinaan vastoinkäymiset ovat enemmän symbolisia, kuten kakun leipomista ja balettikoulun pääsykokeen selvittämistä. Sen sijaan niin Lukijan (2008) Natsi-kortti kuin tuoreen Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä ­-terapian WTC-tausta takoo tragedialla tupaan niin että tuntuu.

Kansakuntien suru, eritoten lähimenneisyydestä kumpuava, on sekä otollinen että petollinen kehys tarinalle. Romahtavat tuplatornit ja niistä heijastuva inhimillinen kärsimysnäytelmä herkistää, mutta tuntuu äkkiä keinotekoiselta. Tornista hyppäävien ihmisten näyttäminen täytyy ansaita, jotta se ei tunnu päälle liimatulta. United 93 ei mehustele tunteilla, mutta vetää kiihkeimmänkin sohvajihadistin synkeäksi. Daldryn visio aiheuttaa lähinnä huvittunutta myötähäpeää.

Oskarin (Thomas Horn) hakiessa jatkoaikaa isä-suhteelleen yritys on valtava, mutta kliseiden pyörteessä tehot jäävät vaihtopenkille. Eritoten pahimmat keskustelut ovat väkinäisyyksien sarjatulta. Niiden rinnalla niin ikään Eric Rothin kirjoittamien Forrest Gumpin ja The Curious Case of Benjamin Buttonin kootutkin herkistelyt alkavat vaikuttaa arkirealismilta.

Liika laskelmoivuus tappaa luovuuden. Jonathan Safran Foerin romaaniin pohjautuvassa tarinassa jopa äärimmäinen suru on rusetoitu epäilyttävän kiiltävään paperiin. Sinällään sukkela kerronta törmää jatkuvasti sokerisiin hahmoihin ja sattumiin. Pienissä tipoissa nämä usein teemoja kohtisuorasti palvelevat tapaukset toimivat. Tällä tahdilla tykitettynä ne tuovat mieleen lähinnä Oscar-leffojen kliseet yhteen kasaavan Movie Title -parodiatrailerin.

Urbaaniksi me-hengen kohotukseksi punottu juonikyhäelmä ei vedä mukaansa. Kuten parhaisiin itkulypsyperinteisiin kuuluu, täytyy tunteellisesti raskasta kokonaisuutta hieman keventää piristävillä elementeillä. Neuroottisesti pälpättäviä teinipoikia ja -tyttöjä on indie-elokuvissa tavattu viime vuosina kyllästymiseen asti. Thomas Horn tekee Oskar Schellina kelpo suorituksen, mutta on hahmona kohtalaisen raivostuttava. Hänen oireyhtymäänsä käytetään surutta tekosyynä oksentaa tuska verbaalisesti valkokankaalle.

Raskaalla tematiikalla läpikuorrutettu muistonluonti sekä alkaa että loppuu vahvasti Daldryn debyyttiohjaus Billy Elliotia muistuttavilla leijuntakuvilla. Herran kuvakieli ei mullista tarinankerrontaa tai pärisytä okulaareja, mutta on mehukkaan sujuvaa. Lukuisista ongelmistaan huolimatta yli kaksituntinen kyyneldraama on valitettavan liukas liikkeissään. Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä nimittäin sattuu edustamaan elokuvatyyppiä, jota tekisi mieli inhota sydämensä pohjasta.