Hind Rajabin ääni valkokangas

Hind Rajabin ääni kertoo yhdestä vuorokaudesta 29. tammikuuta 2024, kun Punaisen puolikuun työntekijät saavat Gazassa rintamalinjojen väärälle puolelle jääneen tytön hätäpuhelun. Kahdeksan minuuttia kestävästä pelastusmatkasta tulee byrokratian solmukohdissa loppuattomalta tuntuva operaatio. Vuoron lopussa saapuva puhelu sitoo työntekijät toimistolle heidän yrittäessään saada mahdollisimman tarkan kuvan pikkutytön tilanteesta ja järjestäessä alueen ainoalle ambulanssille turvallista pelastusreittiä.

Hind Rajabin ääni asettuu fiktion ja dokumentin harmaalle raja-alueelle. Se on oikeisiin hätäpuhelumateriaaleihin tukeutuva tarina, jossa näyttelijät ja tukikohdan tapahtumat jäävät taka-alalle. Katsojalle kerrotaan heti alussa, että puhelu ja sen taustaäänet ovat todellisia ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän oikeaa materiaalia tuodaan mukaan videokamerakuvina. Hahmojen voimattomuus ja etäisyys moninkertaistuu katsojalle, joka pystyy vain kuuntelemaan etäällä tapahtumia.

Hälytyskeskuksen henkilökunnan työtä tai erilaisten hälytystilojen tutkimista ja sotilaallisia operaatioita on tutkittu viime vuosina useissa elokuvissa. Syyllisen tanskalaisessa (2018) ja yhdysvaltalaisessa (2021) versiossa hätäkeskuksessa yritetään auttaa etäyhteyksin kidnapattua naista. Eye in the Sky (2015) ja viimeksi House of Dynamite (2025) taas tutkivat käskyketjuja armeijan ja vallan huipulla. Täysin fiktiivisestä lähtökohdasta saadaan ammennettua polttopiste, jossa eettiset ongelmat kärjistyvät. Hind Rajabin ääni on kuitenkin kiinnostunut toistamaan kohtalokkaan päivän tapahtumia tismalleen samanlaisena kuin niiden on kerrottu tapahtuneen. Se seuraa tositapahtumia, ei tarinnankerronnan kaavaa.

Puhtaan dokumentin keinoin on vuosien saatossa saatu pelkästä äänimateriaalista upeita dokumentteja kuvittamalla niitä tyhjillä huoneilla, valokuvilla, animaatiolla tai arkistomateriaalilla. Keinot ovat äärettömät. Hind Rajibin ääni valitsee uudelleen rekonstruoidun näytelmän, joka muistuttaa true crime -rikossarjojen viihteellistä otetta. Fiktion puolelle kääntyminen tekee elokuvasta enemmän aktivismia kuin elokuvaa. Hind Rajabin kohtalo ansaitsee tulla kuulluksi, mutta pohdittavaksi jää, olisiko puhdas dokumentti tarjonnut paremman tavan tuoda tarina julkisuuteen.

Hybrididokumenttien tapa sekoittaa todellisuutta ja fiktiota vaatii tasapainoilua vaikealla linjalla. Tärkeä aihe tekee Hind Rajabin äänestä vaikean puhua pelkkänä elokuvana, koska sen ympärille kietoutunutta tragediaa on vaikea erottaa siitä. Gazassa tapahtuvan kansanmurhan järkyttäville tapahtumille ei voi kääntää selkäänsä ja elokuva asettaakin katsojansa todistajiksi. Ohjaaja Kaouther Ben Hania ei pakota katsojia seuraamaan veritekoja valkokankaalta, mutta ääniraidalla kuulemme, miltä kuolema ja lapsen pakokauhu kuulostavat.

Elokuvan tuottajakaartiin kuuluu Hollywoodin suuria nimiä Brat Pittistä Spike Leehin. Se tuli viime vuonna toiseksi Venetsian elokuvajuhlilla, mikä herätti paljon kritiikkiä, kun toiveet voitosta eivät toteutuneet. Kun aihe puskee kaiken ohi, tulee itse elokuvasta immuuni kritiikille. On kuitenkin tärkeää tarkastella myös elokuvan tapoja kertoa tarinansa ilman, että se katsotaan Hind Rajabin kohtalon vähättelemiseksi. Vaikka elokuvan viihteellistävästä tavasta voi olla montaa mieltä, niin Hind Rajibin kohtalo on kuitenkin kerrottu kunnioituksella ja ansaitse tulla kuulluksi. Fiktiota painottava elokuva saa varmasti laajemman katsojakunnan kuin dokumentti, ja samalla Gazan lohduton tilanne saa huomiota.