28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli valkokangas

Danny Boyle ja Alex Garland herättivät kauhuelokuvasarjansa uudelleen henkiin viimevuotisella 28 vuotta myöhemmin -elokuvalla. Hollywood-elokuvaksi sisällöltään kunnianhimoinen teos käsitteli brittiläisen kansallistunteen valjastamista muukalaisvihamieliseen kiihkoon, memento mori -ajatusta kuoleman hyväksynnästä ja mahdollisuutta viruksen muuttamien raivotautisten ihmisten evoluutioon. Tarinaa suoraan jatkava Nia DaCostan ohjaama 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on trilogiaksi kaavaillun saagan keskimmäinen osa, joka kiinnostavista teemoistaan huolimatta toimii vain osin itsenäisenä elokuvana.

Saariyhteisöstään mantereelle lähtenyt Spike (Alfie Williams) pakotetaan Sir Lord Jimmy Crystalin (Jack O'Connell) jengin jäseneksi, sormeksi, heidän jakaessaan saatanan nimeen väkivaltaista armoa viruksesta selviytyneiden joukossa. Samaan aikaan tohtori Ian Kelson (Ralph Fiennes) jatkaa tutkimuksiaan ja ystävyyttään alfa Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa pyrkiäkseen ymmärtämään tartunnan luonnetta ja mahdollista parannuskeinoa. Näiden kahden ryhmän tiet kohtaavat dramaattisesti Kelsonin kuolleiden kunniaksi rakentamassa luutemppelissä.

Edeltäjäänsä tarkempirajaisena elokuvana Luutemppeli jakautuu myös kahtia Jimmien (joista vakuuttaa erityisesti Erin Kellymanin armoton selviytyjä Jimmy Ink) groteskiin uskonnolliseen kostoretkeen sekä Kelsonin kauniiseen ymmärrystä ja yhteyttä etsivään tutkimukseen. Viime vuosina ilkeämpää puoltaan esitellyt O'Connell sekä uskomattoman monialainen Fiennes hallitsevat elokuvaa, josta tulee heidän hahmojensa välinen ideologioiden ja tahtojen taisto. Spike-pojan tarinakaari jää tällä kertaa taka-alalle trauman kokemusta lukuun ottamatta hänen toimiessaan ateistin ja satanistin vääjäämättömän yhteenoton todistajana.

Kun 28 vuotta myöhemmin -elokuvien maailma on jo pohjustettu, käsikirjoittaja Garlandilla olisi ollut mahdollisuus jatkaa hyvän ja pahan rajat sumentavien ideoidensa kehittelyä, mutta tässä ei vieläkään päästä kovin syvälle. Aihetta sivutaan yksittäisissä välähdyksissä Samsonin, jota fyysisyyden lisäksi hienosti tulkitsee Lewis-Parry, mahdollisuudesta murtaa tartunnan saaneiden houretila. Toisaalta Sir Jimmyn kautta tarkastellaan ihmisyyden ajautumista puhtaaseen pahuuteen ja sen sanoman levittämiseen, mikä on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan turhan yksioikoinen.

Ajankulua ilmaisevat taivaskuvat tähtien ja lyhtyjen valaisemista luutemppelin pylväistä vertautuvat Candymanin (2021) ylösalaisiin kaupunkinäkyihin, joissa ohjaaja DaCosta osoitti kauhuntekijän lahjansa. Hänen visuaalisesti tyylikäs ja maanläheinen ohjaus on linjassa Boylen kanssa ilman samankaltaista kokeilevuutta elokuvan rakenteen kanssa. Englantilainen maaseutu toimii taas ihmisten selviytymistaistelun maisemana, missä muistot entisestä jo lähes unohduksiin painuneesta maailmasta ovat yhä läsnä.

Jopa postapokalyptisen kauhuelokuvagenren piirissä erittäin ilkeän ihmisten silpomisen lisäksi mukaan on tuotu tällä kertaa myös enemmän huumoria Sir Jimmyn yksinkertaisen valkoisen työväenluokkaisessa kiihkouskossa puhetapoineen sekä Kelsonin suhteessa Samsoniin ja rakkaudessa musiikkiin. Tämä johtaa elokuvan puhutuimpaan öiseen kohtaukseen Iron Maidenin ”The Number of the Beast” -kappaletta ja Fiennesin tanssitaitoja hyödyntäen. Kohtaus on tyylikäs vaikkei edistä tarinaa millään lailla.

Luutemppeli tuntuu päätökseltä edellisen elokuvan ihmisyyden uskon ja kehityksen teemoille sekä näitä edistäville tarinalinjoille. Onkin kiinnostavaa nähdä, mihin trilogia huipentuu, kun mukaan on tuotu jälleen cliffhanger, alkuperäisen 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002) tähden paluu, pohjustamaan jatkoa, jossa Boyle ottaa jälleen ohjat käsiinsä. Raivotautisten ihmisten maa tarjoaakin mahdollisuudet filosofisemmalle lähestymistavalle puhtaan selviytymiskauhun sijaan, mutta tämän lopullinen lunastus antaa yhä odottaa itseään.