Neljä tytärtä valkokangas

Tunisialainen Kaouther Ben Hania kuuluu nykyelokuvan tunnustettuihin ohjaajataitureihin, jonka aiemmista elokuvista draamat Beauty and the Dogs (Aala Kaf Ifrit, 2017) ja The Man Who Sold His Skin (2020) ovat olleet maansa Oscar-ehdokkaita. Hania on ollut arvostettu myös Cannesissa ja ohjaajan uusin teos Neljä tytärtä (Les filles d´Olfa, 2023) sai siellä parhaan dokumenttielokuvan palkinnon. Dramatisoitu dokumentti pureutuu naisen asemaan ohjaajan kotimaassa yhden perheen kohtalon kautta. Samalla se laajenee perheen sisäisestä psykodraamasta kuvaamaan yhteiskunnan jännitteitä laajemminkin. Rakenteeltaan elokuva on kuin veteen heitetty kivi, joka synnyttää ympärilleen renkaita siirtyessään yksityisestä yleiseen ja takaisin.

Päähenkilöitä ovat yksinhuoltajaäiti Olfa Hamrouni ja kaksi hänen tyttäristään Tayssir ja Eya Chikhaoui. Katsojan annetaan jo heti alussa ymmärtää, että kaksi vanhinta tytärtä ovat jostain syystä kadonneet perheestä, mutta tapahtumien syyt paljastuvat vasta vähitellen. Elokuvassa äiti ja aikuistuneet lapset esittävät perheessä aiemmin tapahtuneita asioita muistamansa mukaan. Samalla he kommentoivat kokemuksiaan ja valintojaan. Kahta kadonnutta vanhempaa tytärtä, Rahmaa ja Ghofranea, tulkitsevat näyttelijät. Myös Olfa antaa välillä roolinsa näyttelijälle, koska ei pysty esiintymään kaikissa kohtauksissa. Tällainen samalla hyvin tunnevoimainen ja toisaalta itsereflektiivinen tapa toimia tuo mieleen sekä brechtiläisen teatterin että iranilaismestari Abbas Kiarostamin elokuvat. Tuloksena on vaikuttavaa nykypäivän neorealismia.

Neljä tytärtä kertoo tarinansa kronologisesti. Mitä pidemmälle edetään, sitä selvemmäksi katsojalle käy se hirvittävä hinta, jonka pääosassa oleva perhe on joutunut maksamaan. Teemoina ovat niin naisen asema, uskonto, seksuaalisuus, parisuhteet, perinteet kuin perhe-elämäkin. Tulos on perimerkillinen halujen, vallan, rakkauden ja vihan kudos, jossa tehtyjä elämänvalintoja yritetään selittää niin yhteiskunnan, kohtalon, jumalan kuin psykologiankin avulla. Lopulta kaikki vaikuttavat samaan aikaan sekä uhreilta että syyllisiltä.

Dokumentti maalaa kuvan ihmisistä, jotka ovat olleet jo nuoresta pitäen äärimmäisen ankaran uskonnollisuuden ikeessä. Tämä on tehnyt seksuaalisuudesta pelottavaa ja traumatisoinut heidät. Äiti vahtii tyttäriään ankarasti koko ajan ja myös Olfan miessuhteet ovat olleet vaikeita. Elokuvan loppupuolella puhutaankin siitä, miten tuhoisa ketju olisi saatava katkaistua.

Ilmaisultaan Neljä tytärtä keskittyy paljon sisätiloihin ja keskusteluihin. Teos ei silti taannu pelkäksi puhuvien päiden kavalkadiksi. Kasvotutkielmat ovat äärimmäisen paljon kertovia ja ahtaassa tilassa tapahtuvat kohtaukset usein vain kasvattavat kerronnan intensiteettiä. Näyttelijät ovat erinomaisia ja heidän yhteispelinsä Olfan ja tyttärien kanssa sujuu hämmästyttävän luontevasti.

Neljä tytärtä kurottuu melko pitkälle aikavälille kertoessaan perheen pitkästä kärsimystiestä. Siinä on myös sensaatiohenkiset piirteensä. Tuloksena voisi olla kauhisteluun keskittymällä tosi-tv:n tyylistä sosiaalipornoa. Kaouther Ben Hanian ohjaus kytkee elokuvan kuitenkin jatkuvasti ympäristöönsä, kuten vuoden 2011 arabikevääseen, joka sai alkunsa juuri Tunisiasta. Tämä liike yksityisen ja yleisen välillä estää kokonaisuutta liukumasta pelkäksi tirkistelyksi. Dokumentin henkilöistä saadaan myös tarpeeksi vivahteikas kuva, jotta he eivät jää pelkiksi länsimaisia ennakkoluuloja pönkittäviksi kliseiksi.