Gulliverin matkat valkokangas

Vuonna 1726 julkaistu Jonathan Swiftin Gulliverin retket oli poliittinen satiiri ja ironinen kertomus ihmisluonnosta. Ohjaaja Rob Lettermanin käsissä näistä lähtökohdista on leivottu kokoon 3D-komedia Gulliverin matkat, joka kääntää tarinan alkuperäisen asetelman päälaelleen ja ylistää vallitsevaa länsimaista kulttuuria.

Lemuel Gulliver (Jack Black) päätyy lilliputtien saarelle yrittäessään purjehtia Bermudan kolmion ympäri. Lilliputtien kansa on kehityksessään muutaman vuosisadan jäljessä, mikä saa heidät käyttäytymään hienostelevasti kuin melodramaattisen näytelmän yliampuvat hahmot. Gulliveriin suhtaudutaan pikkulassa ensin vihamielisesti, mutta pian hänen uudenaikaisuutta hihkuva sanomansa alkaa lyödä läpi.

Gulliverin matkat on Jack Blackin show, mutta roolisuoritus ei yllä esimerkiksi menestyksekkään School of Rockin (2003) tasolle. Black hoitaa varmoin ottein tutun roolinsa vitsiniekkana, joka tarpeen vaatiessa myös vakavoituu. Yksittäiset vitsit toimivat paikoitellen, mutta kokonaisuutena elokuva jää hailakaksi. Paperinohuet henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa ja ihmissuhdekuviot etenevät suoraviivaisesti kuin luotijuna.

Elokuva seuraa alkuperäisteosta kuvatessaan Gilliverin tavalliseksi kadunmieheksi ja käsittelemällä menneisyyden ja nykyisyyden välistä vastakkainasettelua. Teemoista väännetään muutama osuva vitsi, mutta asetelman hyödyntäminen jää puolitiehen. Elokuva kaipaisi toimiakseen lisää kerroksellisuutta, sillä ajoittain mauttomuuteen sortuvat humoristiset heitot eivät kanna sitä kovin pitkälle. Viittaukset populaarikulttuuriin antavat piristävää lisämakua, mutta ne ovat turhan ilmeisiä ja alleviivattuja.

Luotaantyöntävin piirre elokuvassa on periamerikkalaisen ilosanoman peittelemätön julistus. Gulliver vyöryttää lilliputtien päälle modernin amerikkalaisen kulttuurin, jonka jälkeen asiat pikkulassa alkavat sujua. Lisäksi elokuva hehkuttaa, kuinka jokainen on kyvykäs nousemaan omin avuin yhteiskunnan portaita pohjalta huipulle. Surkeimmankin vätyksen osoitetaan kohoavan urallaan, kun hän vain viitsii laittaa tikun ristiin. Gulliverin kommentti aiheeseen kruunaa koko asetelman: ”Ei ole pieniä työpaikkoja, on vain pieniä ihmisiä.”

Pintapuolisilla henkilöhahmoilla, vain paikoitellen toimivilla vitseillä ja amerikkalaisuuden hehkutuksella varustettu Gulliverin matkat ei tarjoa katsojalleen kummoisia. Mainoslause julistaa elokuvan olevan ”mitoiltaan jättimäinen komedia”, mutta sen ansiot jäävät lähes lilliputtisiksi.