Gringo valkokangas

Elokuvakenttä on viime vuosina saanut uusia toimijoita, kun suoratoistoyhtiöt ovat alkaneet tuottaa omia elokuvia. Kaikkialle lonkeroitaan ulottava verkkokauppajätti Amazonkin on lähtenyt leikkiin mukaan. Amazon Studios on tuottanut elokuvia muutaman vuoden ajan, pääasiassa yhteistuotantona muiden yhtiöiden kanssa. Lopputuloksena on ollut useampiakin helmiä, kuten 2016 julkaistut The Handmaiden, Paterson sekä Oscar-voittajat Manchester by the Sea ja The Salesman.

Tällä kertaa Amazon Studios on lyönyt tuotantohynttyyt yhteen toisen tuoreen toimijan, viihteellisempään osastoon keskittyneen STX Entertainmentin kanssa. Läpilyöntimahdollisuus on suotu lupaavalle australialaisohjaajalle Nash Edgertonille.

Nash Edgerton on näyttelijä Josh Edgertonin isoveli ja tehnyt pitkän uran stunttipuolella, mutta hankkinut kokemusta myös ohjaajajana. Gringo on hänen ensimmäinen iso elokuvansa, jota tähdittävät veli Joshin lisäksi Charlize Theron ja David Oyelowo. Elokuvan taustatekijät ovatkin lupauksia herättäviä lukuun ottamatta käsikirjoittajia Matthew Stonea ja Anthony Tambakisia, joiden meriittilistalta löytyy tusinatavaraa, jollaiseksi Gringokin jää.

Gringon ongelma on nimenomaan käsikirjoitus. Epäkiinnostavaan tarinaan on kirjoitettu useampi tarkoitukseton sivujuonne, minkä seurauksena kokonaisuus on paisunut ja mukaan on ahdettu joukko yhdentekeviä sivuhahmoja. Sivujuonteet ovat lähtökohtaisesti tarpeettomia, sillä ydintarina lepää hyvin pääosakolmion varassa. Päätarina olisikin toiminut ja kantanut koko elokuvan, jos fokus olisi pidetty riittävän yksinkertaisessa peruskonseptissa. Polveilevaan tarinaniskemiseen ei tämän käsikirjoittajakaksikon rahkeet ole yksinkertaisesti riittäneet.

David Oyelowon näyttelemä Harold on nyssykkä, joka on edennyt urallaan lipevän kaverinsa Richardin (Joel Edgertonin) avustuksella. Richard pyörittää yhdessä Charlize Theronin esittämän Elainen kanssa pientä lääkefirmaa, jonka uusi innovaatio on kannabispilleri. Pikkuyhtiö on tarkoitus muuttaa isoksi kasaksi rahaa myymällä se suurelle toimijalle. Myyntiä ennen kolmikon pitää käydä Meksikossa laittamassa tuotantolaitoksen asiat kuntoon. Meksikon reissusta tuleekin sekasotku, jota kolmikko joutuu tahoillaan selvittämään oikein urakalla.

Sekasotkuksi äityvän tarinarakennelman ohella myös elokuvan tyyli on tahditon sekoitus toimintaa, komediaa ja draamaa. Huumorilla, nasevalla läpällä ja äkkiväärillä juonenkäänteillä ryyditettyjä toimintakomedioita on tehty läjäpäin ja lähes säännönmukaisesta kehnoudestaan huolimatta ne pysyvät kertakatselun ajan kasassa hyvän draivinsa ansiosta. Gringosta tämä draivi uupuu.

Pohjavireeltään Gringo on lopulta vakava elokuva eikä oudosti rytmitetty huumori kevennä tunnelmaa, pikemminkin päinvastoin. Alun jälkeen huumori on painolastia, jota vedetään kivirekenä draaman ja toiminnan vanavedessä kuin jotain pelastuslauttaa, jolle hypätä, kun toiminta ei toimi eikä draama kanna. Valitettavasti kivireki ei kellu vaan uppoaa pinnan alle.

Näyttelijät tekevät sen, mitä yksiulotteisiksi kirjoitetuissa hahmoissaan voivat, eikä ohjaaja Nash Edgerton saa puhallettua elokuvaan liikettä, kun sellaista ei ole tarinaan kirjoitettu. Tapahtumia, sattumia ja hahmoja on toki paljon, mutta niistä ei rakennu loogista kokonaisuutta, joka veisi tarinaa saati elokuvaa tarvittavalla rytmillä eteenpäin.

Lisäksi Meksiko alkaa olla niin umpikaluttu klisee toiminnallisten elokuvien tapahtumakenttänä, että melkein jo toivoisi Trumpin rakentavan rajalle muurin, jotta yhdysvaltalaiset elokuvantekijät eivät enää eksyisi Meksikoon.

Gringo ei ole huono vaan mitäänsanomattoman tasapaksu elokuva, joka takavuosina olisi teatterikierroksen sijaan julkaistu suoraan videolle ja katsojat olisivat löytyneet alelaarien penkojista.