Valkohammas valkokangas

Jack Londonin Valkohammas-romaanin (1906) tunnetuin, Ethan Hawken tähdittämä filmatisointi vuodelta 1991 oli luontokuvineen näyttävä, mutta perinteikkään emotionaaliseen Disney-kaavaan luottava kuvaus pojan ja luonnon kohtaamisesta. Nyt ensi-iltansa saava animaatio on sävyltään jotain muuta.

Oscar-kahinoissakin Mr Hublot-lyhytanimaation (2013) osalta kunnostautuneen Alexandre Espigaresin Valkohammas (2018) ottaa kirjan suhteen taiteellisia vapauksia niin tarinan kronologian kuin lopputulemankin suhteen, ja tekee sen onnistuneesti.

Elokuva alkaa synkällä koiratappelujaksolla, jossa kovamaineinen Valkohammas, puoliksi koira, puoliksi susi, saa vastaansa kaksi verikoiraa. Taivaalla loimottava kuu toimii siirtymänä, kuten läpi elokuvan myös vapauden symbolina, Valkohampaan pentuaikaan, josta tarinaa lähdetään kerimään auki.

Pitkähkö alkujakso, jossa seurataan Valkohampaan ja tämän aikoinaan ihmisten käsistä susien pariin karanneen Kitsi-emon elämää villin, pohjoisen luonnon keskellä, on realistisuudessaan lähes luontodokumenttimainen. Elämä kylmän talven erämaassa on julmaa ja arvaamatonta, mutta kuten tarina viestii, julmempaa on olla ihmisen armoilla. Tarina onkin kuvaus Valkohampaan matkasta kolmen erilaisen isännän komennossa.

Moninaisten erämaavaiheiden jälkeen Valkohammas päätyy kaupunkiolosuhteiden vedonlyönnissä ja koiratappeluissa kunnostautuneen Kauno-Smithin (Jukka Voutilainen) käsiin. Julmien koiratappeluiden ja kultakuumeen vaivaama 1800-luvun lopun urbaanimaisema kuvataan onnenonkijoineen rappion tyyssijaksi, joka asettuu vahvasti ristiteloin luonnon ja alkuperäiskansojen kanssa riistäen ja hyväksikäyttäen näitä surutta.

Romaanissa koiratappelujen ikeestä Valkohampaan hoiviinsa pelastaa kullankaivaja Scott, elokuvassa puolestaan samanniminen lainvalvoja (Antti Reini) Maggie-vaimoineen (Jonna Järnefelt). Maggielle on nykyaikaa peilaten suotu rooli henkilönä, joka lopulta onnistuu saavuttamaan luottamuksen kaikenlaisia raakuuksia kestäneen koiran kanssa. Muutoin tarina on varsin testosteronia uhkuvan miehinen, ja tähän Maggien hahmo tuo feminiinisen tuulahduksen.

Tarinan oleellinen pohdinta osuu Valkohampaan ja yleisemminkin kesytettävissä olevan luontokappaleen rooliin ja tehtävään suhteessa ihmiseen. Tämän pohdinnan rinnalla ilahduttavaa elokuvassa on, että eläimet ylipäätään saavat olla eläimiä, eikä niitä ole inhimillistetty tai uhrattu söpöyden alttarille. Tervetullut on myös muistutus ihmisen lemmikiksi ja seuralaiseksi jalostetun koiran alkuperästä. Susi on luonteeltaan peto ja saalistaja, vaikka puoliksi koiranakin.

Sinällään elokuva lähettää tärkeän ja aina ajankohtaisen viestin. Mitä kullankaivajat tekivät rikastumisen toivossa Alaskan ja Kanadan erämaille reilu sata vuotta sitten, tapahtuu nyt vielä paljon laajemmassa mittakaavassa koko maapallolle.

Vaikka elokuvan tunnelma on synkänlainen ja silottelematon, tai ehkäpä juuri siksi, 8-vuotiaaseen katsojaan Valkohammas upposi täysin. Harvoin saa eläytyä niin vahvasti luonnon tai villin eläimen asemaan, ja harvoin luontoa kuvataan tänä päivänä sellaisena omana entiteettinään, millainen se todellisuudessa on. Valkohammas ei olekaan mikään pienten lasten elokuva, vaikka väkivallalla tai kuolemalla ei mässäillä. Viesti vaikkapa koiratappeluiden moraalisesta kysymyksestä tulee kyllä muutenkin selväksi.

Sarjakuvamainen, rauhallinen piirrostyyli tekee myös suuren pesäeron tämän päivän digianimaatioon. Ihmishahmot tosin ovat karskin ja hieman yksiulotteisen tyyliteltyjä, mutta ehkä tässä lienee juuri oleellinen. Luontokappaleen kannalta on lopulta se ja sama, millaisia ihmisiä tämä on kohdannut, jos lopulta pääsee omiensa pariin.