Final Fantasy - The Spirits Within valkokangas

Final Fantasysta on puhuttu paljon, eikä syyttä, sillä onhan kyseessä ensimmäinen ihmishahmoja aidosti jäljentämään pyrkinyt täysimittainen tietokoneanimaatio. On jopa julistettu, että Final Fantasy avaisi elokuvateollisuudelle tietä, jossa oikeat näyttelijät korvattaisiin digitaalisesti. Roskaa. En väitä tietäväni tekijöiden perimmäisiä tarkoitusperiä, mutta tuskin kukaan vakavissaan väittää tietokoneella luodun elokuvan haastavan oikeiden näyttelijöiden aseman, varsinkin kun Final Fantasy representoi valkokankaalle tietokonepeliä eikä todellisuutta.

Tietokonepeleistä on yritetty väsertää viimeisen vuosikymmenen aikana jo lukuisia elokuvasovituksia. Lopputuloksista tuskin kukaan haluaa enää puhua ääneen. Turha on myös enää nurista populaarikulttuurin kirjon köyhyydestä, kun peleistä pitää ideoida elokuvia eikä päinvastoin. Parempi olisi hyväksyä tietokonepelit osana vivahderikasta postmodernia populaarikulttuurin sisältöä, sillä peleihin luotu maailma on vähintäänkin yhtä kutkuttava kuin elokuvien konsanaan. Yritykset sovittaa pelejä valkokankaalle ovat kompastuneet siihen, että niitä on yritetty väkisin musertaa perinteiseen elokuvan kerrontamuottiin. Elokuva tai elokuvan tarkoitus mielletään usein todellisuuden representaatioksi tai todellisuuden reflektoinniksi. Miten itsessään keinotodellisen maailman luova peli voitaisiin uskottavasti esittää todellisuuden kuvaksi? Ei mitenkään. Final Fantasyn kohdalla tämä ongelma on vihdoin oivallettu ja voitettu.

Suositun seikkailupelin pohjalta on luotu visio, joka valkokankaalla muodostuu illuusioksi elokuvallistetusta pelistä. Tietokoneella toteutettu elokuva vaikuttaa ulkoasultaan hyvin todenmukaiselta, mutta ei tarpeeksi reflektoidakseen reaalimaailmaa. Final Fantasy yhdistääkin elokuvan kerrontaperinteen pelimaailmaan ja lopputulosta voi pitää erittäin mielenkiintoisena. Valkokankaalle luotu illuusio rajaa todellisuuden tarinan ympäriltä ja osoittaa näin suunnan uskottavalle tai vähintäänkin hyväksyttävälle virtuaalifantasialle. Tosikkojen on helppo huitaista tarinan henkimaailmoissa liikkuva juoni rojukoppaan, mutta sadunhohtoisen pinnan alle on kätketty scifin perinteelle tyypillisesti monimutkaisia ja moniselitteisiä kudelmia.

Uskaltauduttuaan valkokankaalle projisoituun maailmaan avautuvat katsojalle ovet scifin pariin. Postmodernin scifin ihmisyyttä ja erilaisuutta sekä vallan suhteita pohtivana teoksena Final Fantasy onkin kiinnostavin pitkiin aikoihin. Elokuva osoittautuu vakavan ja synkän science fictionin edustajaksi, joka haastaa tiedostavan katsojansa pohtimaan ihmisyyteen liittyviä peruskysymyksiä. Tälle mystiikalle on turha esittää yksiselitteisiä tulkintamalleja. Elokuvan oivaltaminen on aina sidoksissa katsojan näkökulmaan ja kykyyn uloskoodata tarinaan sisällytettyjä viittauksia ja merkityksiä. Pääasiallisesti Final Fantasy on ammentanut toiminnallisuutensa Aliensista ja pyrkimyksensä filosofisiin kysymysasetteluihin Blade Runnerista. Elokuva ei plagioi postmodernin scifin merkkiteoksia, vaan perustelee niiden kautta omia merkityksiään ja sanomaansa. Mielestäni tässä on onnistuttu hyvin.

Tähänastisista yrityksistä tuoda valkokankaalle pelin pohjalta luotua elokuvaa Final Fantasy on ehdottomasti toimivin, vakuuttavin ja mielenkiintoisin - siis onnistunein. Elokuvassa käytetty teknologia tuskin kyseenalaistaa perinteistä elokuvakerrontaa, vaan pikemminkin tulee avaamaan uusia mahdollisuuksia laajentaa yli satavuotiasta elävän kuvan kerrontaperinnettä.