Kuolo korjaa katsojankin
”Paska leffa. Ei kannata ostaa lippua. Jos ostaa, ei kannata mennä katsomaan. Jos menee, kannattaa lähteä kesken pois.”
Jaakko Yli-Juonikkaan luonnehdinta ensimmäisestä Final Destinationista (2000) pätee edelleen sarjan viidennenkin elokuvan kohdalla. Paska leffa. Lippuja on kuitenkin varoituksen sanoista huolimatta ostettu. Ei näitä muuten olisi tehty.
Viimeisen määränpään konsepti ei leffasarjan edetessä ole muuttunut mihinkään, paitsi ehkä siinä, että päähenkilöt eivät ole enää niinkään teinejä vaan nuoria työelämän syrjässä kiinni olevia aikuisia. Siksi kai ikärajakin on nyt kahdeksantoista, vaikka täysikäisille tällaiset elokuvat ovat enemmänkin tuskaa ja ajanhukkaa. Teatraalisen kuolon jännääminen on lähinnä yläasteikäisten viihdettä.
Viidennen kerran joukko onnekkaita pelastuu onnettomuudesta, jossa heidän oli tarkoitus kuolla. Viikatemiehen päivyri on kuitenkin ehdoton ja niinpä onnekasta kahdeksikkoa kohtaa tavaton epäonni kuolla brutaalisti niin voimistelusalissa, hierojalla kuin silmälaserissa tai ihan vain kaljalla pubissa.
Elokuvassa ei liiemmälti ole draamankaarta saati tarinaa, juonesta puhumattakaan. Teelmys perustuu erilaisiin kuolemaan johtaviin onnettomuuksiin. Hengenheittojen välissä voi hyvin ottaa nokoset, sillä kärryillä tippumisesta ei juonen puitteissa ole pelkoa. Nokosilla säästää itsensä luokattoman huonon dialogin ja näyttelijäntyön pakkoseurannalta. Hereillä ollessa alkaa nimittäin oikeasti toivoa kuolon korjaavan kärsimyksen ikeestä.
Myöhäisteinien hengenriistoissa tekijöiden mielikuvitus on ollut sen verran vapaalla laukalla, että komediallisiakin tasoja tapaillaan. Tämä tosin pysäyttää miettimään, onko elokuvan ainut funktio viihdyttää kuolemalla. Jos näin, niin perinteisestä teinikauhusta on etäännytty epäterveellisen kauas.
Final Destination on viime vuosien kauhusarjoista pahnan pohjimmaisia. Parjatut Saw-elokuvatkin taantuivat nopeasti ideattomaksi moskaksi, mutta silti alkuperäinen Saha on lajissaan edelleen kiinnostava. Final Destinationeissa ei sen sijaan ole ollut mitään kiinnostavaa missään vaiheessa. Muotopuolet elokuvat eivät ole onnistuneet edes teinikauhun alkeellisimmissa elementeissä, sillä mysteeriä ei ole eikä kuolemiakaan tarvitse jännätä. Ilman juonellista tarinaa ei ole jännitettä. Ihmetellään vain erilaisia tapoja, joilla ihmiset lähtevät tästä maailmasta.
Moralisti luonnehtisi näkemäänsä sairaaksi, teinikauhun entinen suurkuluttaja tylsäksi. Tai sitten on tullut pudottua kelkasta, lopullisesti.
Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 2 henkilöä
Seuraava:
Ella & Aleksi – Yllätyssynttärit
Toimiva ja lauluillaan mukaansa tempaava lastenelokuva perheen pienimmille.
Edellinen: Päiväni Margueritten kanssa
Pienimuotoinen ranskalaisdraama on sympaattinen mutta yltiösovinnaisuudessaan laimeaksi jäävä kasvukertomus.