Eteenpäin valkokangas

Vuosi 2020 on animaatiostudio Pixarin tallissa mielenkiintoinen. Jatko-osien tulva on jäänyt taakse ja painopiste siirtynyt studion alkuperäistuotantoihin. Elokuun lopulla ensi-iltansa saa Inside Out – mielen sopukoista (2015) tunnetun Pete Doctren uutukainen Soul – sielun syövereissä. Ensimmäisenä valkokankaille kuitenkin pulpahtaa Dan Scanlonin ohjaama fantasiaseikkailu Eteenpäin.

Elokuvan keskiössä ovat haltiaveljekset Iikka ja Aaro Kajastus. Ujon Iikan ja roolipeleihin intoutuneen vanhemman veljen Aaron arkielämä sujuu rytmissään, mutta taustalla painaa kuitenkin isän kuoleman jättämä kipeä jälki. Iikan täyttäessä 16 vuotta pojat saavat lahjaksi taikasauvan ja loitsun, jonka on määrä palauttaa isä takaisin elävien kirjoihin yhden päivän ajaksi. Taika kuitenkin menee pieleen ja isästä ilmaantuu ainoastaan alaraajat. Loitsun loppuun saattamiseksi kaksikko suuntaa tien päälle etsimään sauvan voimalähteeksi käyvää Feeniksin kiveä.

Eteenpäin on toinen pitkä elokuva Monsterit Oy:n (2001) esiosan Monsterit-yliopiston (2013) ohjaajana tunnetulta Dan Scanlonilta. Uutukaisen maailmana toimii fantasiaulottuvuus, jonka mytologinen ja taianomainen historia on vaihtunut tieteen saapumisen myötä tylsäksi arkitodellisuudeksi. Asetelmassa on samaa hengenperimään, kuin Monsterit-elokuvassa, jossa lapsia säikyttelevät hirviöt näytettiin tehdasympäristössä työskentelevinä perusduunareina.

Konsepti ei itsessään ole mitenkään uusi. Saduista, kansantaruista ja populaarikulttuurista tuttujen hahmojen sijoittaminen lattean arkitodellisuuden keskelle on vuosituhannen vaihteen jälkeen ollut hyvin tyypillinen tapa tarkastella kulttuuriperimään liittyneitä konventioita ja oletuksia. Se mitä tällaisesta asetelmasta lopulta osataan jalostaa, on kuitenkin kysymys erikseen.

Eteenpäin kohdalla voimavarat tulevat nopeasti vastaan. Mytologisten satuolentojen harppominen arkisissa ympäristöissä luottaa liiaksi luomansa universumin kiinnostavuuteen. Suhteutettuna Disneyn muutaman vuoden takaiseen animaatioelokuvaan Zootropolis – eläinten kaupunki (2016) – joka onnistui urbaaniin ympäristöön sijoitettujen antropomorfisten eläinhahmojen kautta kertomaan kekseliään, innostavan ja sanomaltaan ajankohtaisen nykyfaabelin – jää Eteenpäin rahkeissaan huomattavasti vaatimattomammaksi. Taustalla lepää etäinen pointti taian ja fantasian voimasta maallisen tylsyyden värittäjänä, mutta laajemmassa kehyksessä viesti hukkuu muun kohelluksen varjoon ja Pixar-animaatioiden ominainen kekseliäisyys jää loimuamaan säästöliekillä.

Elokuvan suurin vahvuus onkin lopulta sen sympaattisessa veljestarinassa, joka sinänsä on täysin irrallinen muusta fantasiaympäristöstä. Menetyksen, arvostuksen ja rakkauden merkitystä ansiokkaasti käsittelevä teos osoittaa jälleen Pixarin taidon tunnerikkaiden ja sydämellisten tarinoiden kertojana, mikä antaa horjuvillekin elokuville riittävän vahvan pohjan seistä omilla jaloillaan.

Sävylliset ristiriidat komediahenkisen rymyämisen ja painavampien teemojen välillä paistavat ajoittain läpi. Samoin poukkoileva kerronta rokottaa kokonaisuuden sulavuutta eikä sakkaamisen hetkiltä täysin vältytä. Tästä huolimatta elokuvan kohderyhmä tuntui vilkkaan vauhtisirkuksen tehoista nauttivan.

Kokonaisuuden rakenne nojaa vahvasti 1980- ja 1990-luvun aikaisiin road-komedioihin. C-kasetit soivat autoradiosta aivan kuin vahvistamassa teoksen viitekehystä vuosikymmenien taakse ja veljesten mukana kulkevan alaraajaisen isän löysänä heiluva yläkroppa tuntuu suoralta vinkkaukselta Ted Kotcheffin Kauan eläköön Bernielle (1989).

Kotimainen jälkiäänitys on dialogivetoisten animaatioiden dubbausohjaajana vaikuttaneen Petri Hantun käsialaa. Jälki on jälleen kerran ilmiömäistä ja varsinkin Henri Piispanen sekä Riku Nieminen sanailevat iskevästi elokuvan haltiaveljeksinä.