Emily Rosen riivaaja valkokangas

Elokuvan alussa oleva julistus "perustuu tositapahtumiin" herättää aina epäilyksiä tekijöiden kyvystä motivoida tarinansa uskottavaksi puhtaasti elokuvallisin keinoin. Toisaalta se on myös ikävä muistutus siitä, miten tylsämieliset ihmiset jaksavat yhä innostua "tapahtui tosielämässä" -dramatisoinneista. Emily Rosen riivaajakin keikkui aikansa jenkkilistan katsotuimpien elokuvien joukossa.

Tarinan taustalla oleva todellisuus löytyy 1970-luvun Saksasta, jossa Anneliese Michelin uskottiin olevan riivattu ja häntä manattiin useampia kuukausia. Nuoren naisen kuolemasta kaksi pappia sai syytteen kuolemantuottamuksesta. Scott Derricksonin kirjoittama ja ohjaama Emily Rosen riivaaja perustuu näihin todellisiin tapahtumiin suunnilleen samassa mittakaavassa kuin vuoden 1949 lehtiartikkelista inspiraationsa saaneen William Peter Blattyn Manaaja, josta William Friedkin ohjasi elokuvaversion vuonna 1973. Vertailulta näiden kahden elokuvan välillä ei voi muutoinkaan välttyä, sillä molemmat lähestyvät manausta sairaskertomuksen kautta.

Friedkin rakensi taidokkaan perhedraaman avulla yhden kaikkien aikojen pelottavimmista kauhuelokuvista. Ensimmäistä suuren tuotannon elokuvaansa tuhdanneella Derricksonilla draamantaju on ollut pahasti hukassa ja mielikuvituksen puutetta on korjailtu iankaikkisilla lattian narinoilla, aukeavilla ovilla, sateella ja salamoilla. Tositapahtumien korostaminen on ollut ilmeinen kompastuskivi sujuvan elokuvan synnyttämiselle.

Alun turruttavan tutusta kauhukuvastosta huolimatta elokuva tapailee ensimmäisen puolituntisen aikana suhteellisen uskottavaa ja kiintoisaa asetelmaa asettaessaan moraalinsa myyneen uraohjuksen puolustamaan Emily Rosen kuolemasta syytettyä pappia. Oudon tapauksen käsittely urbaanin ja rationalisoidun oikeuskoneiston rattaissa olisi tarjonnut toimivan ja jopa yhteiskuntakriittisen näkökulmaan aiheeseen, mutta epäloogisuudet ja kolmelta yöllä nurkissa kolisteleva paholainen sotkevat vähäisetkin järjen viritelmät.

Hämmästyttävintä on se, että elokuvaan ei saada mitään jännitettä. Rosen kohtalo paljastetaan jo alussa ja koko loppuajan elokuva vain tylsästi kuvittaa takaumin kuolemaa edeltäneitä tapahtumia, joiden perusteellisempaan selvittelyyn ei montaa ruutua uhrata – oikeudenkäyntikin alkaa saman tein ilman minkäänlaisia valmisteluja. Samalla rytinällä on yritetty tehdä tasavertaisesti lakitupa- ja kauhuelokuvaa.

Roolihahmoissa on myös ongelmansa. Laura Linneyn tulkinta pääosaan nostetusta asianajaja Erin Brunerista ei vakuuta. Agnostikon kamppailu omien uskomustensa ja moraalin kanssa muodostaa tarinaan kehittyvän teeman, mutta Linneyn lepsu roolisuoritus ei tätä tue. Näyttelijäntaitoja enemmän kyseessä taitaa olla käsikirjoituksen ja ohjauksen heikkous, sillä brittiveteraani Tom Wilkinsonkaan ei saa Isä Mooren hahmoonsa minkäänlaista syvyyttä. Vaikka syytetty pappi on elokuvan keskiössä, niin hahmo jää kaikin puolin yhdentekeväksi ja taustoittamattomaksi. Manaajassa Max von Sydowin Isä Merrin oli vain sivuroolissa, mutta hänessä henkilöityi silti koko elokuvan hyvän ja pahan välinen ikiaikainen vastakkainasettelu.

Emily Rosen riivaajan ainoa ansio on lähinnä periaatteellinen, sillä vakava ja yhteiskunnallinen kauhuelokuva ei ole viime vuosina kovin hyvin voinut, joten toivottavasti tekeleen menestys lippuluukuilla tarjoaisi mahdollisuuksia varteenotettavammille tekijöille palauttaa lajityyppi arvoiselleen tielle. Elokuvan taustalla olevasta manaustapauksesta innostuneille tiedoksi, että tekeillä olevan saksalaiselokuvan, Requiem, pitäisi olla todellisille tapahtumille uskollisempi filmatisointi.