Eilisen kuiskaus valkokangas

Maineikkaan studio Ghiblin toinen perustajajäsen Isao Takahata on tehnyt pitkän uran animaatioelokuvien ohjaajana sekä käsikirjoittajana. Vaikka miehen työt eivät olekaan varsinaisesti nousseet yhtä suureen suosioon kuin studion kantaisän Hayao Miyazakin tuotanto, niin ne silti puolustavat paikkaansa Ghiblin arvostetussa kaanonissa. Kansainvälisesti Takahatan tunnetuin teos näihin päiviin asti on ollut sotaelokuva Tulikärpästen hauta (1988), mutta Japanissa lähes yhtä arvostettuun asemaan on noussut henkilödraama Eilisen kuiskaus, joka nyt 25 vuoden jälkeen pääsee myös meillä valkokankaille.

Tokiossa työskentelevä Taeko (Miki Imai) on naimaton 27-vuotias nainen, joka valmistautuu lomamatkalle Japanin maaseudulle. Mukaan lähtevät matkatavaroiden lisäksi Taekon muistot, jotka palaavat elävästi 17 vuoden taakse. Tuolloin lapsuus alkoi hiljalleen lipua taakse ja aikuisuus astua esiin. Kaikki tämä peilautuu Taekon nykyiseen elämäntilanteeseen, uraan suurkaupungissa sekä aviottomuuteen. Tehdyt päätökset, pysyvyys ja tulevaisuus saavat kuitenkin uutta perspektiiviä maaseudun safloripelloilla.

Kypsä ja tarkkaan rakennettu henkilökuvaus nuoresta naisesta, joka joutuu katsomaan elämäänsä uudesta näkökulmasta, on vaikuttava tarina menneen ja nykyisen välittömästä yhteydestä. Suhde vanhempiin, sisariin ja koulutovereihin antaa suunnan Taekon nykyhetkelle samoin kuin lapsuudessa muodostuneet käsitykset omista kyvyistä ja riittämättömyydestä. Menneen ajan jättämä jälki on alati läsnä, mutta sen otteesta on kuitenkin kyettävä päästämään myös irti. Tokion sykkeestä irtautuminen tarjoaa tähän mahdollisuuden.

Kahdella aikatasolla liikkuva elokuva nostaa keskiöön myös päähenkilönsä sukupuolen. Muuttuva keho ja hormonaalinen toiminta herättävät epäilyksiä, pelkoja ja kysymyksiä kymmenvuotiaassa Taekonissa. Aikuisiällä tilalle astuu vakiintumisen vaatimus ja avioliitto. Naiseuteen liittyvä luonnollinen kehitys ja yhtäältä yhteiskunnan ulkopuoliset paineet nostetaan kynnyksinä esille päähenkilön kasvutarinassa.

Henkilötarinan lisäksi fokukseen nousee myös Takahatan luontotematiikka. Saflorivärjäyksen kotikutoinen käsityö edustaa vanhaa agraaria elämäntapaa, jossa ihminen ja luonto loivat yhdessä jotain uutta. Etenevän teollistumisen myötä koneet ja kemikaalit ottavat laajempaa sijaa tässä yhtälössä. Haihtuva menneisyys ja esille astuva tulevaisuus synnyttävät haikeutta, joka on läsnä japanilaisissa elokuvissa laajemminkin. Luontoulottuvuus istuu sinällään linjakkaasti osaksi ajallisuutta pohtivaa henkilökuvausta, mutta temaattiselta pohjaltaan se esiintyy paremmin Takahatan kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pompokossa (1994).

Elokuva on tyyliltään viipyilevä, harras ja hiljainen. Pieniin hetkiin käytetään reilusti aikaa ja tunnelmointi nojaa vahvasti itäeurooppalaiseen musiikkiraitaan. Ero on drastinen varsinkin, kun elokuvaa verrataan nopeatempoisempaan länsimaiseen animaatioon. Eilisen kuiskaus onkin ennen kaikkea aikuiselle yleisölle suunnattu, vaikka kuvasto itsessään on varsin viaton.

Samalla kyseessä on osoitus juuri animaatioelokuvien voimavarasta myös realistisen draaman tasolla. Näytelmäelokuvista poiketen ne eivät ole yhtä alttiita kaatumaan näyttelijätyöhön taikka henkilöohjaukseen, ja niiden ilmaisuvoima antaa sijaa elementeille, jotka tavanomaisen draamaelokuvan kaaressa saattaisivat kääntyä falskeiksi tai epäpuhtaiksi.

Takahata selvästi ymmärtää tämän ulottuvuuden elokuvissaan. Oli kyse sitten orpolasten tragediasta sota-ajan Japanissa tai oman suunnan löytämisestä kahden aikatason kohtaamispisteessä, kummassakin ohjaaja onnistuu tavoittamaan tunnetasolla jotain, mihin harva elokuva kykenee. Tässä suhteessa Eilisen kuiskaus on erinomainen niin animaatioelokuvana kuin tyylipuhtaana henkilödraamana.