Conclave valkokangas

The New Yorkerin Richard Brody on kirjoittanut eräässä arviossaan, joka ei ole hänen parhaitaan, että takaapäin kuvattu otos kävelevästä hahmosta on nykyelokuvan väsyneimpiä konventioita. Kamera ikään kuin työntää kohdettaan. Conclave alkaa näin. Siitä lisää kohta.

Edellinen paavi on kuollut. Kardinaali Lawrence (Ralph Fiennes) saa Conclavessa johtaakseen konklaavin eli uuden paavin valitsevan kokouksen. Hän on katsojan vastine: oikeudentuntoinen ja pyrkimyksissään neutraali. Vasten tahtoaan hän joutuu yhteensovittamaan valtataisteluita ja salaliittoja katolisen kirkon perinteisiin.

Vaikka kysymykset Conclaven takana ovat vaikeita ja painavia, elokuva sinänsä on kirkas. Koska sen keskiössä ovat aatteiden sijaan ihmiset, se ei edellytä järin syvällistä perehtyneisyyttä katoliseen kirkkoon, eikä se sellaista oletakaan. Katsojalle kerrotaan paljon puolitotuuksia. Esimerkiksi edellisen paavin salaisesti nimittämän arkkipiispan Vincent Benitezin (Carlos Diehz) olisi ollut kiellettyä edes ottaa osaa konklaaviin.

Parhaiten mieleeni elokuvasta jää lähikuva maahan heitetyistä poltetuista savukkeenpätkistä. Conclave muistuttaa, että maailmaa mullistavien päätösten taustalla on aina ihmisiä Uskonmiehet voivat keskenään laskea leikkiä kaikesta Manalan ja Taivaan välillä.

Aiheeseensa nähden käsikirjoittaja Peter Straughan osoittaa ihailtavaa inhimillistä hellyyttä. Huolimatta kokouksen kunnianhimoisesta perusluonteesta ja katolisen kirkon (harhaan)johtajien arveluttavasta maineesta, Conclave väittää, että rohkeus palkitaan ja itsekkyys ja hyvät aikomukset todella kivittävät tien Helvettiin.

Conclaven kuvakieli ei joka kohdassa synkkaa tarinan kanssa. Ohjaaja Edward Berger, joka ohjasi myös elokuvan Länsirintamalta ei mitään uutta, on elokuvaajansa Stéphane Fontainen kanssa pitäneet huolen, että Conclavesta saa ottaa kuvakaappauksen milloin vain, ja se näyttää hyvältä. Tämä kuitenkin loitontaa elokuvasta katsojan, tekee siitä jopa alkuun tylsän. Säveltäjä Volker Beltermann yrittää vähäeleisesti nivoa kohtaukset jännittäviksi, mutta se ei aina riitä.

Odotan, että pääsen selvittämään, kuinka pitkiä Conclaven otokset ovat. Hypoteesini on, että lähes tasamittaisia, koska niistä uupuu voiman vaihtelut. Yksi hahmoista vertaa paavin zucchetton tavoittelua sotaan, joka on nuorten miesten peliä. Kardinaalit ovat ikämiehiä, joiden ajatuksiin ehtii tarttua sammalta ennen kuin ne muuttuvat ulosanniksi.

Palaan alun selkäotokseen. Conclavessa on valintoja, jotka eivät tehokkaasti kasvata draamaa eivätkä tunnesidettä. Yhtäältä kardinaalit yritetään kuvata ihmisinä, toisaalta he puhuvat hämärissä. Alussa Ralph Fiennesiä kuvataan kuin filmitaivaan supertähteä, ja sitten hänen paljastetaan olevan elämän kuohima mies. Toinen ratkaisu olisi toimivampi.

Osasyy, miksi Conclave on niittänyt ulkomailla laakereita, lienee siinä, että sen osista tulee täydet viisi tähteä, mutta summasta ei kaikille. Jos katsoja kestää verkkaisuutta ja itsetarkoituksellista estetisointia, on Conclave kaksituntisensa ansainnut. Itsestään huolimatta se tarjoaa fiksua viihdettä.