Luunkerääjä valkokangas

David Fincherin Seitsemän oli niin äärimmilleen viety mestariteos, että se nostatti nykytrillereiden ja sarjamurhaajaelokuvien laaturimaa roimasti. Nykyään keskiverto-trilleriltäkin odottaa kunnollista tarinaa ja tyylikästä toteutusta. Australialaissyntyinen Phillip Noyce ei ole mikään keltanokka jännityksen rakentelussa, sen hänen Tom Clancy -filmatisoinnit, Isku Kolumbiaan ja Patriot Games, ovat ainakin osoittaneet. Siirtyminen raadolliseen sarjamurhaajateemaan ei ole mikään helppo harppaus kokeneellekaan jännityksentaitajalle, kiviriipassa kun painaa Seitsemän jättämä perintö. Onnistuu Noyce Luunkerääjällään ainakin kohtuullisesti, ylittäen jännityksen hionnassa elokuvahistorian yhden yliarvostetuimman rimanalituksen, "trillerin" nimeltä Uhrilampaat.

Luunkerääjä on yllätyksetön ajojahti. Kuluneet käänteet ja poliisitutkinnan rutiinikuviot nivoutuvat kuitenkin jouhevaksi kokonaisuudeksi, joka toimivasti rytmitettynä välttää turhat haukottelun karikot. Elokuvassa yritetään tietoisesti harhauttaa omissa päätelmissään puntaroivaa katsojaa, osin siinä onnistuen ja osin epäonnistuen. Turhan voimakas alleviivaaminen käy tarinan edetessä liian ilmeiseksi. Tarinan asetelmat ovat ikään kuin ongittu Seiskan käsikirjoituksen ylijäämäkappaleista. Tämä kampittaakin Luunkerääjän omaperäisyyttä, mutta hankalaselkoiset johtolangan palaset ja niiden selvittely kilpajuoksuna aikaa vastaan jaksaa kuitenkin aina ilostuttaa aiheen ystävää.

Tällä kertaa mysteeriä ratkova etsivä on halvaantuneena sairasvuoteeseensa sidottu supertutkija Lincoln Rhyme (Denzel Washington), jonka puoleen kollegat kääntyvät hankalan tapauksen merkeissä. Rhyme päättää selvittää murhan ja värvää apulaisekseen rikospaikan löytäneen rivipoliisin Amelia Donaghyn (Angelina Jolie). Sinällään kokeneen tutkijan ja nuoren lupauksen kemia toimii, mutta loppua kohden äityvät päälle liimatut sentimentaalisuudet alkavat luistaa tarinaa tavallisen siirapin puolelle. Myös muut henkilöhahmot ovat poliisijännäreiden loputtomasta roolikuvastosta. Ainoan poikkeuksen tekee tavallisuuden ilmentymänä ilahduttanut Ed O’Neill.

Luunkerääjä alkaa lupaavasti ja tarina keplottelee kestonsa rajoilla koko elokuvan ajan. Lopussa tehdyt ratkaisut ovat kuitenkin tyystin liian helppoja ja tavallisia, jotta saavutettaisiin jotain Manhunterin ja Seitsemän veroista magiaa. Joka tapauksessa Luunkerääjä todistaa rutiini-trillerin tason olevan nykyään voimissaan ja katsomisen arvoisella tasolla, joka nykyään on jo paljon.