Toy Story 2 valkokangas

Maailman ensimmäinen täysin tietokoneella toteutettu animaatioelokuva Toy Story (1995) on saanut kauan odotetun jatko-osansa. Woody ja Buzz kohtaavat jälleen äärettömän ja menevät sen yli Andyn huoneen muiden lelujen avustuksella. Pixarin bittivelhojen viisi vuotta sitten luoma digitaalimaailma herää taas henkiin ja projisoi eteemme amerikkalaisen keinotodellisuuden. Kaikki on kuin ennenkin, lelut liikkuvat kuin itsestään ja puissa huojuvat miljoonat digitaalilehdet näyttävät niin aidoilta kuin se vain on mahdollista. Tekniikka häikäisee ja voi miltei kuulla, miten kovalevyt raksuttavat kaiken taustalla.

Mutta viidessä vuodessa on tapahtunut pljon ja enää eivät pelkät tekniset hienoudet saa katsojaa selälleen ihastuksesta. Muurahaizet (1998) ja Ötökän elämää (1998) ovat jo todistaneet meille tietokoneanimaation kehittyvät mahdollisuudet. Nyt tarvittaisiinkin visionääriä paremmin käsikirjoitus- kuin viimeistelyvaiheessa. Toy Story 2:n tarinassa on kuitenkin yritystä. Se etsii syvyyttä Woodyn lelumenneisyydestä ja ulottuvaisuutta kaupungin kaduilta. Andyn lelujen pelastusretkikunnan matka kun vie heidät korttelien päähän kodin turvasta, yli vilkasliikenteisen kadun lelumarkettiin ja sen pahan omistajan pilvenpiirtäjätoimiston kautta aina lentokentän kiitoradalle asti. Lähihistoriallista perspektiiviä tuo eräs lelumaailman Grand Old Lady eli itse Barbie-nukke jonka roolisuoritus jäänee digitaalielokuvan historiaan.

Kaiken toiminnan taustalla kaivertaa pelko siitä, kuinka kauan lapsi rakastaa lelujaan kasvaessaan joka päivä vanhemmaksi. Onko lelujen, vanhojen keräilykappaleidenkin kohtalona päätyä kotipihan kirpputorille tai varaston pölyiseen pimeyteen pahvilaatikon pohjalle. Näiden leluelämän tosiasioiden kanssa joutuvat Woody ja kumppanit kasvokkain. Ihmiselon allegorioita ja rinnastuksia siis vanhemmille ja toiminnan täyteistä hauskuutta nuoremmille katsojille. Hyvin suunniteltu paketointi kaiken kaikkiaan. Tuotteena mitä onnistunein.

Hauskuus onkin Toy Story 2:n pääasia. Palkittiinhan se sentään Golden Globe -palkinnolla juuri vuoden 1999 parhaana komediana. Suomenkielinen versio valmistui tällä kertaa yhtäaikaa alkuperäisversion myötä ja siihen jouduttiin tekemään korjauksia ja lisäyksiä aina, kun elokuvaa muokattiin Amerikassa. Elokuvassa onkin paljon hauskoja kommentteja, joista suurin osa oli suunnattu aikuisemmille katsojille. Onhan se kiva, kun perheet voivat yhdessä nauraa teatterissa samalle elokuvalle, joskin eri kohdissa. Kun hieman hengästyttävässä tahdissa lauotut vitsit vielä vaativat sen videoversionkin katsomista, niin mikä parhaiten palvelisikaan Disneyn tuotteistussuunnitelmaa.

Ironista kyllä elokuvassa itsessään tätä puolta lelumarkkinoinnista ivaillaan aivan vapaasti. Lelujen oman arvostusasteikon alapäässä taitavatkin olla ne suuren hampurilaisketjun jakamat kylkiäiset, happymeal-lelut, joiden joukkoon tämänkin elokuvan hahmot vääjäämättä joutuvat. Lelujen etujärjestöillä taitaa olla vielä pitkä matka ennen kuin leikkikalujen esineellistäminen saadaan loppumaan. Jos se nyt yleensä on mahdollista tai edes toivottavaa.