Bolt valkokangas

Walt Disneyllä on yli 70 vuoden kokemus animaatioiden tekemisestä. Kokemus näkyy korkeatasoisessa animoinnissa ja kerronnan sujuvuudessa. Niin tuoreimmassa Boltissakin. Mutta – vaikka vauhtia piisaa, hahmot ovat sympaattisia ja dialogi nasevaa, on tarina mitä tavallisin.

Orpopoika joutuu matkalle, jonka aikana hän tutustuu erilaisiin ystäviin, oppii kantapäänkautta elämästä ja löytää lopulta hukassa olleen itsensä. Kuulostaako tutulta? Viimeksi samainen tarina kerrottiin kotimaisessa menestysanimaatiossa Niko – lentäjän poika. Ja on kerrottu lukemattomissa muissa elokuvissa sitä aiemmin.

Muutamat sivujuonteet ovat Boltissa kiinnostavia. Päähenkilö ja tarinan sankari, Bolt-koira, esittää suositussa tv-sarjassa sankarikoiraa, joka pelastaa nuoren emäntänsä Pennyn pahan tohtorin kätyreiltä yhä uudestaan ja uudestaan. Bolt luulee superkoiraelämänsä olevan totta ja kaikki hänen ympärillään ylläpitävät tätä illuusiota sarjan uskottavuuden tähden. Peter Weirin mestarillisen Truman Show'n vaikutteet ovat ilmeisiä. Näkökulmaa hyödynnetään itseriittoisen mediamaailman kritiikkinä tavalla, joka herättänee vastakaikua myös nuoremmissa katsojissa.

Toinen elokuvan tarjoama kriittinen huomio liittyy amerikkalaiseen ruokakulttuuriin ja ihmisten ylipainoisuuteen. Monet elokuvan ihmishahmoista ovat alleviivatun pyöreitä. Ympäröivästä yhteiskunnasta tehtyjen havaintojen siirtäminen osaksi elokuvan maailmaa antaa asioille näkyvän merkityksen, näkee niissä sitten kritiikkiä tai ei.

Jos Boltia vertaa viime vuoden loisteliaaseen Wall-E:hen, niin sen tavanomaisuus animaation saralla vain korostuu. Bolt kaipaa selkeästi jotain elokuvallista lisäarvoa, attraktiohoukutusta. Sitä on tarjolla valikoiduissa teattereissa, joissa elokuva nähdään 3d-versiona.