Dobermann kotikatsomo

Ranskalainen elokuva on toiminut suunnannäyttäjänä ja rohkeiden kokeilujen kenttänä. Erityisen ansiokas ja merkittävä rooli sillä on ollut rikoselokuvien perinteen suunnannäyttäjänä. Kukapa uskaltaisi kyseenalaista esimerkiksi Jean Pierre Melvillen tai Jean-Luc Godardin klassikoiden aseman rikosrainojen kentässä ja niiden aseman perinteen muokkaajina? Valkokankaalta välittyvät tummansävyiset ja hämyiset tarinat vaikuttivat voimakkaasti koko rikoselokuvien kerrontamuotoon. Koko perinne onkin paljon velkaa ranskalaisille suunnannäyttäjille. Valitettavasti ranskalainen rikoselokuva kuitenkin hyytyi pitkäksi aikaa leijailemaan menneisyytensä kultaisissa pilvilinnoissa. Se toisti vain vanhaa kaavaa ja valkokankaalta ei välittynyt mitään uutta tai ihmeellistä. Se vain ratsasti menneisyytensä suurteoilla ja ansioilla.

Vasta Luc Bessonin erinomainen ohjaus Tyttö nimeltä Nikita (1990) lähti voimakkaasti murtamaan kaavoihin kangistunutta kerrontaa ja saavuttikin suosion, joka lopulta vei ohjaajan Hollywoodin unelmatehtaaseen vuolemaan rahaa. Ranskalaisen Jan Kounenin väkivaltahurvittelu Dobermann jatkaa ranskalaista rikoselokuvien perinnettä railakkaalla ja tuoreella otteella. Se leikkii innolla roolihahmoilla, näkökulman vaihdoksilla ja rajulla kerronnalla unohtamatta pilkata ranskalaista taide-elokuvaa. Ohjaaja on punnertanut valkokankaalle väkivallalla, seksillä ja sairaalla huumorilla kyllästetyn tarinan pyrkimättä perustelemaan valkokankaalla tapahtuvaa verenvuodatusta millään moraalisella opetuksella. Dobermann on kieliposkella tehtyä rehellistä väkivallan ylistystä. Mukavaa ja virkistävää vastapainoa elokuville, jotka perustelevat hurmeisen kerrontansa moraalisaarnoilla ja ylenpalttisella jeesustelulla. Dobermann onkin elokuva veitikoille, tosikkojen on turha vaivautua.

Pariisiin kokoontuva rikollisjoukko joutuu poliisin valvovan silmän alle. Keikka näyttäisikin olevan tuhoon tuomittu jo alkumetreillään. Mikä kuitenkin saa rikollisjoukon hyökkäämään Pariisin keskustassa olevien pankkien kimppuun.? Epätoivo, todellinen rahantarve... vaiko vain halu saada elämään jännitystä ja seikkailua, saada adrenaliini virtaamaan? Karismaattisen rikollisen Yann Le Pantrecin alias Dobermannin (Vincent Cassel) johdolla todellisista kummajaista muodostuva rikollisjengi ryöstää röyhkeällä tavalla pankin poikineen ja jättää jälkeensä henkihieveriin hakattuja komisarioita ja päänsä räjäytyksellä menettäneitä moottoripyöräpoliiseja. Rikollisjoukkoa vastaan asettuu sadistinen poliisitarkastaja Christini (Tchéky Karyo), joka ottaa elämäntehtäväkseen saada Dobermannin kiinni keinoja kaihtamatta. Tavoitteena on saada "superrikollinen" kiinni elävänä tai kuolleena - mieluimmin kuolleena.

Väkivaltarallattelu vertaansa vailla

Entä kun yhteiskunnan tuki ja turva menettää malttinsa ja muuttuu pakkomielteidensä ja sadististen halujensa orjaksi ja alkaa mättää "mutkalla" niin syyllisiä kuin syyttömiäkin. Aihe on ollut pitkään tabu valtavirtaelokuvassa. Johonkin on pystyttävä luottamaan! Mutta ei kuitenkaan sääntöä ilman poikkeusta. Poikkeus löytyy tällä kertaa elokuvan kotomaasta. Ranskalaisessa rikoselokuvassa koppalakkiin sonnustautuneet poliisit ovat joutuneet kerta toisensa jälkeen valkokankaalla ohjaajien kovan kohtelun uhreiksi. Poliisia on kritisoitu tarpeettomasta väkivallasta ja puuttumisesta rauhallisiin mielenilmauksiin. Jan Kounenin Dobermann jatkaa ranskalaisen elokuvan perinnettä tyylillä. Tälläkin kertaa rosvo ja poliisi -leikin sheriffin tähteä kantava osapuoli on todellinen superniljake, vertaansa vailla oleva pahuudesta voimansa ammentava hyypiö. Poliisivoimien mustat lampaat hakkaavat kellareissa avuttomia uhrejaan ja kerskuvat lihanhajuisilla verisillä rystysillään, heittelevät vauvoja ilmaan yrittäessään raastaa tunnustuksia ja seuraavat katuväkivaltaa sivusta kuola suunpielestä valuen.

Dobermannin todelliset sankarit löytyvätkin kaidalta polulta lavealle tielle kääntyneiden joukosta. Ja minkälaisia pahiksia valkokankaalta tulviikaan. Äidinmaidon pyssynpiipusta juoneen rikollispomon elkeissä on tyylikkyyttä ja sankaruutta, joka toimii vastavoimana hyvän joukoissa taistelevalle pahalle. Rikosjengin sielunpaimenena häärii "pastori" joka saarnaa yläkerran sanaa ja samanaikaisesti tunkee käsikranaattia moottoripyöräpoliisin kypärän sisään. Todellinen ohjaajan oivallus on säestää pastorin toimet taustalta välittyvällä hengellisellä musiikilla. Koplaan kuuluvat myös hidasälyinen Godzilla-koiraansa rakastunut kirvesspesialisti, joka paljastuu luonnon väkivaltaisuutta inhoavaksi herkkäsieluksi huumehöyryissään, ja hulivilipoika, joka neuvottelee lastensa elatusmaksuista keskellä kiireisintä keikkaa. Rikollisjoukon älykkyysosamäärä ei päätä huimaa mutta se ei juuri hidasta actionia - vaan pikemminkin päinvastoin. Elokuvan henkilögalleria on tahallaan ylilyöty ja ohjaaja onnistuu muokkaamaan todellakin vertaistansa etsivän action-komedian vakavasta aiheesta. Dobermann on vaatimattomalla juonella etenevä erinomaisesti kerrottu rallattelu. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen vanhaan kaavaan kyllästyneelle rikosrainojen ystävälle.