Avatar: The Way of Water valkokangas

James Cameronin Avatar (2009) oli aikansa puhutuin ja menestynein elokuva, joka laukaisi 3D-elokuvien buumin sekä liikkeenkaappaustekniikan kehittämisen. Teinipojan mielessä Cameronin sotilaiden uhoamista new age -ajan henkisyyteen sekoittava seikkailutarina alkuperäiskansan keskelle saapuvasta valkoisesta pelastajasta iski, mutta myöhemmin elokuvan narratiivinen yksinkertaisuus ja ongelmallisuus ovat alkaneet painaa enemmän. Miten onnistuu 13-vuotta myöhemmin saapuva ja suunniteltujen jatko-osien kavalkadissa ensimmäinen Avatar: The Way of Water (2022).

Avatar-kehoonsa siirtynyt entinen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ja Omaticaya heimoon kuuluva Neytiri (Zoe Saldana) ovat perustaneet perheen lastensa (Jamie Flatters, Britain Dalton, Trinity Jo-Li Bliss), adoptoidun Kirin (Sigourney Weaver) sekä jaloissa pyörivän ihmislapsen Spiderin (Jack Champion) kanssa. He elävät onnellista elämää, kunnes taivasihmiset palaavat Pandoralle. Sissisotaan ihmisiä vastaan kyllästynyt Jake saa peräänsä muistoiltaan avatar-kehoon kloonatun Quaritchin (Stephen Lang) johtamien merijalkaväen sotilaiden tiimin, jotka ajavat perheen pakoon riutalla olevilla saarilla asuvan Metkayina heimon luokse.

Ensimmäisen Avatar-elokuvan elementtejä dialogin, nyt jo menehtyneen James Hornerin upean musiikin sekä tapahtumien osalta kierrättävä The Way of Water alkaa verkkaisesti ennen kuin pääsee tarinan keskiössä olevan riutan ja sen vedenalaisen maailman kuvaukseen. Science-fiction elokuviensa lisäksi merentutkimuksesta innostuneen Cameronin rakkaus valtamerten elämän kuvaamista kohtaan näkyy, minkä pariin hän ei ole päässyt sitten Abyss – Syvyyden (1989). Synkän valtameren pohjan sijaan riutta hehkuu kirkkaissa väreissä ja bioluminesenssin valossa.

Tonowarin (Cliff Curtis) ja Ronalin (sivuroolissa alikäytetty Kate Winslet) johtamaan Metkayina-heimon kulttuuriin, joka vertautuu Tyynenmeren alkuperäiskansoihin, tutustumiseen käytetään valaanosan aikaa. Hiljattaisen Black Panther: Wakanda Forever (2022) -elokuvan vedenalaisen kansan käsittelyä muistuttavaa käsikirjoitusta ovat olleet kynäilemässä Cameronin lisäksi myös Rick Jaffa ja Amanda Silver. Siihen elokuvan pitkä tuotantoaika ei ole selkeästi mennyt vaan jälleen kerran Weta Digitalin Pandoran maailman luomiseen käytännössä tyhjästä.

Elokuvateknisesti jälleen ylivertainen The Way of Water näyttää erittäin hyvältä jopa tavallisen kokoisella valkokankaalla renderöiden liikkeenkaappauksella luodut digitaaliset na'vi-hahmot aidontuntuisesti erilaisiin ympäristöihinsä aina Pandoran sademetsistä meriin asti. Vedenalla kuvattua elokuvaa katsoessa voisi uskoa olevansa valtameren syleilyssä, vaikka se on luotu lähes kokonaan digitaalisella animaatiolla.

Ympäristönsuojelullinen teema on elokuva keskiössä Tulkun-valaiden kulttuurin tuhoamisen järjettömyyden korostamisessa kenties koomisiksi kevennyksiksi tarkoitettujen oseanialaisten valaanpyytäjien (Brendan Cowellin ja Jemaine Clementin) toimesta. Suuresta hahmojoukosta kiinnostavin on elokuvan alkupuolella yllättäen Quaritch, jonka matka heijastelee Jaken vastaavaa ensimmäisessä elokuvassa ja suhde orpopoika Spideriin tuo häneen myös inhimillisyyttä. Tätäkään puolta elokuvasta ei kuitenkaan juuri kehitetä pidemmälle vaan tyydytään lähinnä pohjustamaan tulevaa.

Amerikkalaista perheen ja sen välisen yhteyden merkitystä korostavassa elokuvassa nähdään kiinnostavasti useita erilaisia suhteita lasten ja heidän vanhempiensa välillä. Jaken ja Neytirin toisiin muistuttavista useista lapsista mieleen jäävät lähinnä Payakan-valaan kanssa ystävystyvä Lo'ak sekä Grace Augustinen tytär Kiri, jossa Cameronin uskonnollinen pelastajametafora on saanut uuden ilmaisunsa.

Teknisen puolensa lisäksi mitään uutta ja ennen näkemätöntä Avatar: The Way of Water ei tarjoa vaan kierrättää hieman muokattuna ensimmäisen elokuvan tarinaa ja sen elementtejä. Mikään ei myöskään perustele elokuvan yli kolmen tunnin sisällöltään löyhää ja tapahtumiltaan toisteista kestoa. Jos samantasoinen meno jatkuu vain uusien heimojen ja tapahtumapaikkojen parissa Cameronin kannattaisi tosissaan alkaa miettiä onko vuosia vievä paluu Pandoralle enää perusteltua.