Lunastajat valkokangas

Lunastajat on kotimaisten riippumattomien pientuotantojen saralla virkistävä tapaus. Mustalla huumorilla ryyditetyt kauhukomediat ovat maailmallakin lajityyppi, jota usein tehdään enemmän rakkaudesta lajiin kuin rahasta. Parhaimmillaan tämä näkyy omaleimaisena elokuvaluomuksena, jossa sopivalla vinksahtaneisuudella on onnistuneesti selätetty tekoresurssien rajallisuutta.

Lunastajien voimakaksikko eli käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastanneet Niko Kelkka ja Miro Laiho ovat elokuva-alan ammattilaisia. Kelkka on työskennellyt apulaisohjaajana ja Laiho on toiminut tuotantopuolella. Eivätkä elokuvan näyttelijätkään ole noviiseja, nimekkäin heistä on Mikko Nousiainen.

Ammattimainen ote näkyy ennen kaikkea siinä, että on ymmärretty, mitä rajallisilla resursseilla voidaan tehdä. Tapahtumat on sijoitettu yhteen taloon sinänsä simppelin perusasetelman ympärille. Juoneen on kirjoitettu sopivasti käänteitä ja koukkuja ylläpitämään mielenkiintoa. Kelkka ja Laiho ovat tiedostaneet käsikirjoituksen merkityksen, kun rahat eivät riitä kovin kummoiseen elokuvalliseen ylöspanoon.

Eino Heiskanen ja Roope Salminen esittävät himmeältä vaikuttavan kultin käännyttäjiä, tai tarkemmin sanottuna lunastajia, jotka käyvät koputtelemassa talojen ovilla kerätäkseen nimiä paperiin. Poroporvarillisessa kivitalossa homma ei menekään putkeen ja jälkiään peitellessään miekkosten on vastentahtoisesti osallistuttava talossa alkavaan live-roolipeliin.

Tarinassa sekoitetaan yhteen uskonlahkolaiset, roolipelaaminen ja salaseurat. Kaikkiin näihin liittyy yleisenä lähtöoletuksena jotain outoa, kun ulkoisesti tavallisilta vaikuttavat ihmiset puuhaavat jotain epätavallista. Käsikirjoituksessa asetelmaa on osattu hyödyntää, eikä tarinan kortteja paljasteta turhan hätäisesti, jolloin jännitettä saadaan pidettyä kerronnan toimivuuden kannalta yllä. Sen verran pilkettä on silmäkulmassa alusta lähtien, että liian tosissaan elokuvaa ei erehdy ottamaan, vaikka löylyä aletaankin lyödä kunnolla vasta viimeisellä kolmanneksella.

Tässä piilee myös elokuvan kompastuskivi. Loppua pedataan turhankin pitkään, mikä saa intensiteetin laskemaan puolivälin tietämillä. Rivakammalla rytmillä elokuvaan olisi saatu eloa. Tämä on äkkiväärille kauhukomedioille tyypillistä. Mielenkiinnon herättävän alun jälkeen soudetaan ja huovataan hieman liikaa ennen kuin mopon annetaan keulia. Yritykset syvällisempien tarkoitusperien mukaan ujuttamiseksi tai henkilöhahmojen syventämiseksi ovat usein turhia, sillä lopun ilkamoinnissa ne menettävät kuitenkin merkityksensä.

Suppea tapahtumaympäristö on kerronnallisesti vaativa. Käsikirjoitukselta ja näyttelijöiltä vaaditaan paljon, sillä elokuva lepää näiden elementtien varassa. Eino Heiskasella on tarvittavaa karismaa, mutta muut näyttelijät eivät hyvistä roolisuorituksistaan huolimatta saa hahmoistaan aivan niin paljoa tehoja irti kuin mitä olisi tarvittu. Paikoin rooleissa sorrutaan myös hahmoja alleviivaaviin ylilyönteihin, toisaalta tätä voi perustella roolipelihahmojen esittämisellä.

Visuaalisesti Lunastajat jää laimeaksi. Gore-kohtaukset ovat toimivia, mutta elokuvallinen anti jää muutoin mitäänsanomattomaksi. Kuvan ja äänen merkitys jännitteen kannalta on vähäinen, eikä elokuvassa ole sellaista audiovisuaalista kekseliäisyyttä, jolla budjetin niukkuus olisi kyetty häivyttämään. Ero vaikkapa Pahanhautojassa niin ikään yhteen rakennukseen luotuun tapahtumamiljööseen jää suureksi, eikä tämä pelkästään selity rahalla. Halpatuotannoissa on kautta elokuvahistorian käytetty taidokkaasti hyödyksi valoja, varjoja, rajauksia ja kuvakulmia. Tältä osin Lunastajat on ehkä turhankin kotikutoinen.

Rohkeus tehdä omannäköistä genre-elokuvaa on aina kannatettavaa, ja löylynlyömä larppaustarina saa Lunastajat kulkemaan tarvittavalla sujuvuudella ongelmistaan huolimatta. Kauhukomedian merkkipaaluksi siitä ei ole, mutta joskus riittää pelkkä reipas hulvattomuus.