Animal Kingdom valkokangas

Animal Kingdomin nimi on hyvin valittu. Etenkin elokuvan alussa nähtävää leijonataustaa vasten kirjoitettuna se asettaa ajatukset tiettyyn kontekstiin, eikä asiaa tarvitse enää alleviivata elokuvan aikana. Nimeen sopivia luontometaforia löytyy useita, sopivimman selviytymisestä aina pentujaan suojelevaan äitileijonaan. Erityisesti elokuvassa kyse on sopivimman selviytymisestä, ei vahvimman, kuten luonnonvalinta usein väärin ymmärretään. Päähenkilö Josh Cody selviytyy sopeutumalla uuteen ympäristöönsä, ja elokuva seuraa tätä surullista ja vääjäämätöntä prosessia kylmänviileästi.

Joshin uusi ympäristö ei nimittäin ole mikään unelmapaikka. Australialaisen David Michôdin ohjaama ja käsikirjoittama esikoiselokuva on rikosdraama melbournelaisesta rikollisperheestä. Etäinen esikuva löytyy melbournelaisesta Pettingillin perheestä, jonka jäsenet olivat osallisia kahteen poliisin murhaan 1988.

Codyn perhe ei koostu mistään omaa rikollisvaltakuntaansa pyörittävistä huippuammattilaisista kuten genre-elokuvissa usein, vaan hädin tuskin selviytyvistä väkivaltarikollisista, joita poliisi jahtaa kyseenalaisin keinoin ja yhä tiiviimmin. Animal Kingdomissa ei ole huikeita toimintakohtauksia tai taianomaista dialogia. Elokuva tapahtuu suureksi osaksi kotitaloissa, yksityisillä alueilla. Väkivallanteot ovat nopeita ja karuja. Ulkopuoliset voimat vaikuttavat perheen toimintaan, mutta perheenjäsenten vaikutus toisiinsa on paljon suurempi. Ja hahmot puhuvat niin kuin heidän olettaakin puhuvan.

Tapahtumat koetaan pitkälti Joshin näkökulmasta. Joshin äiti suvun valkoisena lampaana on pitänyt häntä erossa omasta äidistään ja veljistään. Äidin kuoleman jälkeen suvun matriarkka Smurf ottaa Joshin hoiviinsa. Josh on suurimman osan elokuvasta lähes ilmeetön, passiivinen ja pompoteltava hahmo, joka muovautuu ympäristön mukaan. Alussa ja lopussa häntä voi sanoa elokuvan päähenkilöksi, mutta siinä välissä hän pikemminkin antaa katsojalle ulkopuolisen näkökulman perheen sisälle. Ilmeettömyys ei johdu James Frechevillen puutteellisista näyttelijänkyvyistä, vaan vaikuttaa tarkoitukselliselta valinnalta, jolla korostetaan ympäristöä ja sen vaikutusta. Ja kun muutamassa kohtauksessa henkilökohtaiset tunteet pääsevät valloilleen, on lopputulos sitäkin vaikuttavampi.

Elokuvan tunnelma on jatkuvasti uhkaava ja painostava. Väkivallan uhka on läsnä aina, vaikka väkivaltaa ei elokuvassa paljoakaan näytetä. Etenkin alfauroksen roolin omaksunut vanhin veli, lempinimeltään Pope, on lempeän näköinen ja puhuu leppoisasti, mutta huokuu arvaamattomuutta. Kun Pope katselee Joshin nukkuvaa ja vähäpukeista tyttöystävää, voi vain arvailla mitä olisi tapahtunut, ellei Josh olisi saapunut huoneeseen.

Kuten Joshkin, myös kamera lähinnä tarkkailee tapahtumia ulkopuolisena. Etäisyyttä ja haikean fatalistista tunnelmaa korostaa kameran rauhallisuus nopeissakin tilanteissa ja runsas äänimaisemien käyttö. Näitä keinoja käytetään jopa siinä määrin, että niihin alkaa turtua loppua kohden. Lopun muutama kymmenen minuuttia ovat muutenkin elokuvan kehnoin osuus, sillä niissä aletaan vääntää rautalangasta kaikkea sitä mihin aiemmin elokuvassa riitti pelkät viittaukset ja vihjaukset. Aivan viimeiset minuutit pelastavat kuitenkin paljon. Niissä kiteytetään elokuvan teema yllättävänkin ytimekkäästi ja yllättävästi.