The Haunting - paholaistalo valkokangas

En enää tiedä, mitä ajatella Wes Cravenista ja hänen perinnöstään kauhulle! Toki kauhupapan klassikot puhuvat puolestaan, mutta hänen töidensä suoranainen loistokkuus on poikinut rikkoja, nimittäin joukon vähin eväin valmistettuja Craven-klooneja, joista tyylikkyys on ollut harvinaisen kaukana. Erityisesti Screamia seuranneet kauhugenrellä tietoisesti leikkineet teinikauhuilut ovat vetäneet valkokangaskauhun mainetta syvään suohon. Ehkä tekonokkelaan kauhuun kyllästymisestäni juontaa juuri se keskeinen syy, miksi pidin Paholaistalosta, tarkemmin sanottuna sen alusta - ennen kuin ohjaaja onnistuu kadottamaan kauhun punaisen langan ammentamaansa tehostesoppaan. Jan de Bontin (Speed 1 & 2, Twister) elokuva palauttaa kauhun isolla rahatukolla puolivillaisten ja nukkaiseksi kuluneiden velmuilujen saralta takaisin ruotuun. Paholaistalossa kauhu on konstailemattomasti kauhua ilman trendikästä virnuilua.

Vannoutuneena kauhukirjallisuuden ja -elokuvan ystävänä en voi olla kuin ihastelematta ohjaaja de Bontin ottamaa urheaa haastetta. Shirley Jacksonin romaani The Haunting of Hill House (1959) on täysin verrattavissa arvovaltaisten Mary Shelleyn ja Bram Stokerin klassikoihin, ja siis erittäin suositeltavaa luettavaa alasta vähänkään kiinnostuneille. De Bontin hyppysissä romaani on muuttanut muotonsa psykologialla leikkivästä kummitustarinasta visuaaliseksi painajaiseksi, josta roolihahmojen syvyys on höylätty rankemmalla kädenheilautuksella tehosteiden tieltä. Ja elokuva ansaitseekin täyden tunnustuksen efekteistään. Tunnustetut tehosteheput (K.N.B. EFX Group, Inc. ja Industrial Light & Magic) ovat jälleen kerran onnistuneet luomaan omaperäisiä ja niljakkaita oivalluksia katsojakuntansa säikäyttämiseksi. Paholaistaloon luotu ympäristö uhkuu varsin kunniakkaasti goottilaista jylhyyttä.

Paholaistalo luottaa yksinomaan kohtauksiensa näyttävyyteen, sisältöpuoleltaan se valitettavasti häviää turhan monelle elokuvakauhulle. Sisältöä ja tunnelmaa sakottaa eritoten pari todellista rimanalitusta, joissa on käytetty turhan helppoja ja suorastaan masentavan typeriä ratkaisuja. Ehkä ohjaajan tutustuminen Ken Russellin painajaistulkintoihin (Gothic ja Lair of the White Worm) olisi toiminut tarvittavana innoituksen lähteenä ja esikuvana tarinan syventämiseen selvemmin psykologian saralle. Kauneusvirheet harmittavat, sikälikin että pienellä lisävaivalla Paholaistalosta olisi saattanut rakentua kauhun uusi merkkipaalu. Mutta toimii se toki näinkin, tosin kangerrellen. Toivottavasti tämä tehostekauhu toimii perinteisen ja vanhan hammer-kauhun paluuta ennakoivana airueena ja innostaa rahakirstujen päällä istuvat vastakin aukomaan rahamassiensa tiukkoja nyörejä kauhulle.