Rakkauden rasvaprosentti valkokangas

Nuorten aikuisten pariutuminen on elokuvien kestoaiheita niin meillä kuin muuallakin. Huumorilla höystettyjä ihmissuhdekoukeroita veivataan tuutista ulos sitä tahtia, että tuotokset muistuttavat toisiaan masentavan paljon tekomaasta riippumatta. Romanttisesti viritetyssä komediassa ja draamassa persoonallisuus loistaa poissaolollaan. Lajityypistä on tullut sitkoa pakkopullaa, jota tuotetaan liukuhihnalta täyttämään romantiikannälkäistä markkinarakoa.

Suomessa mittakaava ei toki ole hollywoodilaisen teollinen, vaikka lopputulokset muistuttavatkin hajuttomuudessaan ja mauttomuudessaan kaupan eineksiä. Jos suomalais-norjalaisena yhteistuotantona tehdyssä Kaksi tarinaa rakkaudesta -elokuvassa oli särmää ja aitoutta, niin Rakkauden rasvaprosentti on alkuvuonna ensi-iltansa saaneen Hulluna Saraan -elokuvan kaltaista kohkaamista, jonka katsominen aiheuttaa lähinnä vaivaannuttavaa myötähäpeää.

Mikko Nousiainen esittää kohta nelikymppistä Stigua, hesalaisen mainospuulaakin ykköstykkiä, jonka ammatillista asemaa nuori pyrkyri horjuttaa. Yksityiselämäkin on jonkin sortin horjumista, sillä vakiintumisen sijaan tämä runosielunsa kaappiin kätkenyt mies harppoo hameen raosta toiseen kunnes tapaa Ellan (Miina Maasola). Ella haaveilee omasta vaatepuodista eikä halua mieheltä muuta kuin kolme varttia seksiä viikossa. Ella olisi jokapojan unelmanainen, seksiä ilman pakollista lässytystä, mutta Stigu haluaisi pohjimmiltaan lässyttää. Seksin ympärille ei voi punoa romantiikkaa, joten parin välillä alkaa värähdellä muukin kuin nautinnon viisari ja loppusuudelma tuskin yllättää yhtään ketään.

Stigun ja Ellan seksisuhteen ympärille olisi voinut rakentaa roisimmalla otteella virkistävän tuoretta näkökulmaa ihmissuhde-elokuvien kankeisiin perusasetelmiin. Mutta ei. Rakkauden rasvaprosentti on hollywoodilaisen humpan ajatuksetonta apinointia, jonka erottaa rapakon takaisesta ihmissuhdevatkulista tissin vilautus ja eukonkanto. Pelkästään niiden varaan persoonallista elokuvaa on hankala rakentaa. Itse asiassa eukonkanto ja varsinkin Stigun elämänmyönteisten vanhempien suoritus tässä maailmallakin suosiota saaneessa suomalaislajissa on ainut hetki, jolloin elokuva tavoittaa jotain aitoa. Kaikki muu on teennäistä väkisin tekemistä ääliöhipsterimäisiä päähenkilöitä ja taustalla soivia poppisävelmiä myöten.

Suomalaisten genre-elokuvien perimmäinen ongelma on siinä, ettei meillä ole minkäänlaista genre-elokuvien tekemisen perinnettä. Lopputulokset ovat siten vain huonoja ja halvalla tehdyn näköisiä amerikkalaiselokuvien kopioita. Käsikirjoittajilta toivoisi rohkeutta poiketa peruskaavasta – tai sitten pitäisi omata niin rautainen ammattitaito, että kliseiden klimppisopasta saa vatkattua sametinpehmeää kiisseliä, joka solahtaa kakistelematta katsojien kurkusta alas. Parjatussa Hollywoodissa tämä parhaimmillaan osataan.

Rakkauden rasvaprosentissa on kakistelua ja kompurointia alusta lähtien. Kerronta pysähtyy joutavaan jaaritteluun ja ylimääräisten sivuhenkilöiden pyörittelyyn luvattoman usein, mikä tekee kokonaisuudesta laahaavan ja komediana tylsän. Huumori on parin yksittäisen sutkautuksen ja tilanteen varassa. Loppu on totista taapertamista.

Pitkän elokuvan kerronnan dynamiikasta on turha puhua, kun päähenkilöitä vain siirretään paikasta ja kohtauksesta toiseen ilman yhteen sitovaa jännitettä. Televisiosarjamaisen kankea kerronta juontanee juurensa käsikirjoittajiin, sillä kaksikko Hannamaija Matila ja Laura Immonen ovat aiemmin käsikirjoittaneet lähinnä Kotikatua ja Salattuja elämiä. Sääliksi käy lyhytelokuvillaan lupauksia herättänyttä ohjaajaa, Mikko Kuparista. Hänen valkokangasdebyytilleen olisi toivonut parempaa käsikirjoitusta.