Turpakäräjätoverit
Mario Girotti (s. 1939) ja Carlo Pedersoli (1929–2016) ovat tehneet pitkät ja maineikkaat näyttelijäurat. Elämää suurempia heistä tuli, kun elokuvajulisteessa luki yhdessä nimet Terence Hill ja Bud Spencer. Aikoinaan he olivat Italian parhaiten palkattuja näyttelijöitä. Kriitikot haukkuivat, jos ylipäätään heitä huomioivat, mutta liput menivät kuin kuumille kiville ympäri maailmaa. Kaksikkona he näyttelivät yhteensä 18 elokuvassa, aluksi pikkurooleissa jo 1950-luvun lopulla mutta varsinainen yhteistyö alkoi 1960-luvun westerneistä. Westernit ovat oma lukunsa tarinassa, nykypäivään sijoittuvien rempseiden toimintakomedioiden formaatti toinen.
Kaksikko oli oman aikansa Ohukainen ja Paksukainen. Hill nuorekkaana, karismaattisena veijarina ja Spencer nurkuvana mutta hyväsydämisenä köriläänä, jolla oli iso nauru ja vielä isommat nyrkit. Parhaimmillaan yhteistyö oli vaivattoman helpon näköistä mutta erittäin vaativaa klovneriaa, kuten kaksikon kultakauteen sijoittuvassa Banaanipojat Hula-Hula-saarella (1981), johon oli panostettu ohjauksellisesti tavanomaista enemmän. Toinen heidän luotto-ohjaajistaan eli Sergio Corbucci ohjasi varmaotteisen viihdyttävästi.
Väkevimpiä onnistumisia lajityypissään oli myös Miamin superkytät (1985), jossa Hill ja Spencer esittävät kerrankin oikeasti päteviä poliiseja. Toimintakohtauksia komediaa enemmän painottanut jäntevä teos on niin hurjaa menoa, että sen tuorein ikäraja Suomessa on peräti K16. Siinä on hiukkasen yliampumisen makua, varsinkin kun parivaljakon komediaväkivalta on lähes koko uran ajalta kuin vanhoista piirretyistä tuttua turpaanvetoa. Paljon painitaan ja mäiskitään, mutta kukaan ei kuole. 1970-luvun lopulla ilmestyneen hitin Senkka nenästä, pojat (1978) nimi on suomennettu erittäin hyvin Terencen ja Budin omaa alagenreä kuvaavasti.
Tavanomaisimmillaan elokuvien meno eteni omalla painollaan ilman suurempaa luomisen tuskaa. Tarjolla oli katsojalle tuttua senkanmittausta ja hurttia huumoria samaa kaavaa vähäisesti muunnellen. Elokuvat nimettiinkin erityisesti Suomessa samaan tapaan, kuten Turpiin vaan ja onnea (1977) tai Turpiin vaan ja tuplaten (1984).
Ensin mainitussa parivaljakko päätyy erehdyksessä poliiseiksi, jälkimmäisessä sekoillaan kunnolla identiteettien kanssa. Poliisiksi päätymisen ohella identiteettien sekaantumisteema oli lähes pakollinen osa Terencen ja Budin konventioita. Myös duon huonompaan kolmannekseen kuuluva epäkoherentti Antaa heittää (1983) perustuu tähän. Roolihahmojen nimillä ei ollut muutenkaan merkitystä. Sähläykset ja keskinäinen sanailu eivät muuksi muuttuneet.
Ainutlaatuinen parivaljakko
Paitsi valkokankaalla myös kulissien takana asiat sujuivat. Hillin mukaan parivaljakko ei koskaan riidellyt keskenään. Jos heidät erotettiin toisistaan ja laitettiin näennäisesti samantyyppisten näyttelijöiden kanssa pariksi, se ei toiminut. Esimerkiksi Meidän gangsterien kesken -elokuvassa (1973) roolitettiin terencehilliksi Terence Hillin paikalle Giuliano Gemma. Vaikka teoksen ohjasi Hillin & Spencerin luottopakki E.B. Clucher ja juoni oli tuttua henkilöllisyyksistä erehtymistä ja toimintakomediaa, niin kemia puuttui Spencerin ja Gemman väliltä. Se, mikä oli Hillin ja Spencerin välillä sujuvan harmitonta ja kotoisaa dialogia, olikin nyt kömpelöä ja kankeaa säätämistä.
Aivan sama tilanne oli Varkaita ja veijareita -toimintakomediassa 1982, jonka kömpelö tusinatouhu ei jätä edes myötähäpeän jälkeä matkallaan elokuvahistorian alaviitteisiin. Tomas Milianista ei ollut Terence Hilliksi, eikä hän kyennyt olevaan vaadittava tasapaino Bud Spencerin vahvalle ja vaativalle olemukselle.
Yleinen harhaluulohan on välillä ollut toimintagenren osalta, että esittääkseen isoa ja yksinkertaisen oloista nyrkkisankaria myös näyttelijän pitää olla yksinkertainen. Yleensä asia on päinvastoin, päästäkseen esille muskelirooleissa on oltava älyä ja tahdonvoimaa. Spencerillä eli Carlo Pedersolilla sitä oli jos kellään. Olympiauimari, lakimies, useiden patenttien rekisteröijä, lentoyhtiön johtaja ja pilotti olisi voinut tehdä mitä tahansa muuta, ja tekikin. Peräti 70 vuotta kestänyt näyttelijänura ei ollut sattumaa.
Tarvittaessa Spencer pystyi kannattelemaan elokuvaa myös yksinään, kuten leppoisan ytimekkäässä Banaani-Joessa (1982), jossa näennäisen simppelin perustarinan alla piilee monitasoisempi kritiikki nykyaikaista bisneskulttuuria ja Italiassakin rehottavaa korruptiota vastaan. Toimintakomediaviihteenä aliarvostettu teos on omalla tavallaan tavallisten ihmisten oikeuksien ja yhteisöllisemmän elämäntavan puolella.
Terencen oma ääni löytyi virallisesti vasta vuosikymmeniä myöhemmin Isä Matteon nimikkoroolissa, sitä ennen hänen dialoginsa pääsääntöisesti dubattiin, mutta elekieli ja karisma olivat omia heti alkujaan. Dubbauspäätökset tuntuvat jälkijättöisesti virheellisiltä, erityisesti Isä Matteon televisiokausia seuratessa. Hillin sooloelokuvien aateliin kuuluva Superkyttä (1980) ei olisi varmasti huonommaksi muuttunut, jos hän olisi saanut käyttää omaa ääntään. Superkyttä on supersankarielokuva, mikä oli tuolloin selkeä kaavasta poikkeaminen ja jopa riski, sillä toimintakomedioiden perusyleisölle yliluonnolliset voimat tuskin olivat niin tuttu käsite. Riskin otto kuitenkin kannatti.
Terence Hill itse ei ole yliluonnollinen, mutta lähes supersankarimaisen pitkän uran hänkin on tehnyt. Näyttelijänura jatkuu jo kahdeksatta vuosikymmentä. Uran pituudelle saa perspektiiviä siitä, että Hillin ensiroolin koittaessa toisen maailmansodan päättymisestä oli vain kuusi vuotta.
Aikansa ilmiö
Hillin ja Spencerin yhteistyön loppuessa 1990-luvulla suuren yleisön massaviihteeseen jäi aukko, jota ei ole toistaiseksi kunnolla täytetty. Pidempään ja menestyksekkääseen fyysisen komedian uraan eivät ole jälkipolvet kyenneet. Ohukaisen ja Paksukaisen tai Terencen ja Budin tapaisten toistensa vastakohtien hedelmällistä särmää ei ole ilmaantunut pitkäkestoiseen menestykseen. Lyhytaikaisia ilmiötä on tullut ja mennyt, mutta ne eivät ole kestäneet.
Ehkä vastaavaa ilmiötä ei enää synnykään. Kevyt massaviihdetuotanto oli jo siirtynyt televisioruuduille viimeistään siinä vaiheessa, kun Terence ja Bud tekivät viimeisen yhteiselokuvansa. Televisiotuotannoissakaan ei ole enää yhteistä kokemuspohjaa koko väestölle, sillä suoratoistopalveluiden viidakossa tarjonta hajautuu.
Nähtäväksi jää, ottaako joku tulevaisuudessa vielä senkan nenästä superbanaani-hulahulapoikien turpaanvetotyyliin, ja missä formaatissa se tapahtuu. Ainakaan some-kanavien ilmiöt eivät aina tunnu kestävän edes sitä kuuluisaa viittätoista minuuttia, vuosikymmenistä puhumattakaan.
Seuraavat artikkelissa mainitut elokuvat on julkaistu viime vuonna Suomessa blu-ray-julkaisuina. On kulttuuriteko julkaista Terencen ja Budin seikkailuja nykypäivän standardeilla Pohjoismaissa. Valitettavan moni julkaisuista on kuitenkin tehty hutiloiden. Jopa elokuvien nimiä on takateksteissä väärin ja nettisivustojen arvosteluja on lainattu sellaisenaan ilman lainkaan lähteistä. Elokuvat on lueteltu alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä.
| Meidän gangstereiden kesken / Even Angels Eat Beans |  |
| Turpiin vaan ja onnea! / Crime Busters |  |
| Senkka nenästä, pojat!/ Odds and Evens |  |
| Superkyttä/ Supersnooper |  |
| Banaanipojat Hula-Hula-saarella / Who Finds a Friend Finds a Treasure |  |
| Banaani-Joe / Banana Joe |  |
| Varkaita ja veijareita / Thieves and Robbers |  |
| Antaa heittää / Go For It |  |
| Turpiin vaan ja tuplaten / Double Trouble |  |
| Miamin Superkytät / Miami Supercops |  |
Seuraava:
Kotimaista sisältöä ulkomaisissa suoratoistopalveluissa
Suomalaiset alkuperäissisällöt lisääntyvät hitaanpuoleisesti globaaleissa suoratoistopalveluissa.
Edellinen: Janne Rosenqvistin muistokirjoitus
Film-O-Holicin pitkäaikaisen kriitikon Janne Rosenqvistin (1969–2021) muistolle.
Hiljainen tyttö ensi-ilta
Kutsumus ensi-ilta
Revontulten räppäri ensi-ilta
Tyttäreni laulu ensi-ilta
Boston Strangler dvd