Suurmiehen arvonalennus

Suomessa on läpi elokuvan historian tehty elokuvia maamme suurmiehistä. Kun haluttiin tehdä pesäero viihde-elokuvaan ja valmistaa vakavasti otettava elokuva, joka voisi kenties edustaa korkeakulttuuria, oli tapana filmata jokin kirjallisuuden klassikko tai ottaa tarinan aiheeksi joku suurmies. Metsäänhän näistä lähtökohdista monesti mentiin, sillä ei edellä mainitut kriteerit tietenkään ole sellaisenaan laadun tae. Tämä tulee selväksi myös Timo Koivusalon Sibelius-elämäkerrassa.

© 2003 Artista Filmi OyAutonomian aikaisen taiteen tasoon Suomessa ei olla kenties koskaan myöhemmin ylletty. Sibelius kuuluu samaan kansallisen heräämisen aikoihin valveutuneeseen taiteilijakuntaan kuin esimerkiksi Axel Gallen-Kallela, Alvar Aalto ja Eino Leino. Koivusalolla on selvät kansanvalistajan tavoitteet Sibeliuksensa kanssa. Harva nyky-katsoja olisi tullut perehtyneeksi Sibeliuksen elämään ilman tätä elokuvaa. Mutta aihetta olisi pitänyt lähestyä myös taiteilijan näkökulmasta.

Koivusalo ei elokuvassaan tavoita lainkaan sitä henkistä ilmapiiriä, jossa keisarin vallan puristuksessa elänyt kansa eli. Hän ei havainnoi niitä lähtökohtia, josta kansamme suuret taiteilijat ponnistivat. Hän ei myöskään pysty erittelemään niitä aineksia, jotka tekivät Sibeliuksesta poikkeuksellisen säveltäjän. Elokuva automaattisesti hyväksyy Sibeliuksen mestariksi, syitä ja edellytyksiä ei peräänkuuluteta.

© 2003 Artista Filmi OyKoska Koivusalo on ensisijaisesti valistusmielellä liikkeellä, niin historialliset faktat olisi myös ollut syytä huomioida. Tiettävästi V.A. Koskenniemi kirjoitti Finlandiaan sanat 1930-luvulla, eikä ensimmäisen sortokauden aikaan, kuten elokuva antaa ymmärtää. Koivusalon Sibeliuksen tarkoitus on myös edustaa kotimaista elokuvaa, luoda yhteiskunnallisten muutosten kourissa olevalle kansalle identiteettiä, pitää Suomi Suomena. Siksi on hyvin hämmentävää, että elokuva alkaa tekstillä "A Timo Koivusalo -film," ja musiikinkin esittää "Lahti Symphony Orchestra." Tällainen osoittaa pelkästään huonoa makua ja tyylitajuttomuutta.

Näkökulman rajaus olisi ollut paikallaan. Elokuva olisi muodostunut huomattavasti kiinnostavammaksi, jos se olisi keskittynyt esimerkiksi Sibeliuksen henkiseen tai musiikilliseen kehitykseen. Tai vaikkapa rakkauselämään, sosiaalisesta elämästä puhumattakaan. Nyt se yrittää olla vähän kaikkea, muttei ole mitään tarpeeksi. Elokuva on vain Sibeliuksen elämän kuvitus. Samat asiat voisi lukea tietosanakirjasta, ja käsitys Sibeliuksen elämästä olisi varmasti täsmällisempi. Koivusalon teoksella ei ole juuri mitään elokuvallista lisäarvoa. Se pyrkii miellyttämään kaikkia ja olemaan mahdollisimman sovinnainen.

© 2003 Artista Filmi OyElokuvan tarina on hyvin sirpaleinen. Sibeliuksen koko elämä on tungettu samaan leffaan. Tarina lentää tuulispäänä kohtauksesta toiseen. Esimerkiksi Janne ja Aino ehtivät kihlautumaan ennen kuin mitään jännitettä parin välille oli edes ehtinyt syntymään. Kehyskertomuksessa Sibelius ja Aino muistelevat vanhoina päivinään menneitä. Eli siis selvittävät elokuvan tapahtumia. Juuri tätä Howard Hawks tarkoitti aikanaan, kun sanoi, että jos ei osaa kertoa tarinaa ilman takautumia, ei kannata sitä kertoa lainkaan.

Koivusalo sanoo lisämateriaalina olevassa haastattelussa, että käsikirjoitus ei ole tärkein, vaan idea. Sen huomaa! Käsikirjoitukseen ei paljoa olla panostettu, kun kuvitellaan hyvän idean riittävän. Ja tässä tapauksessa hyvä idea on niinkin nerokas ja kekseliäs, kuin Sibeliuksen elämä! Elokuvan näyttelijäsuorituksista ei juurikaan jää mieleen muuta kuin Martti Suosalon pääosa ja Heikki Nousiainen vanhana Sibeliuksena. Miina Turunen Ainona on melko teennäinen. Pertti Mutasen kuvaus on aivan kotimaista huippua, samoin kuin Marjaana Mutasen puvustus ja Janne Putkosen lavastus. Kuvaus, lavastus ja puvustus pitäisi valjastaa elokuvan sisällön ja sanoman tueksi, mutta tässä ne ovat itseisarvo, koska sanomaa ei ole.

Lisämateriaaleista löytyy teatteritraileri, making of -kooste ja cd-levyllinen Sibeliuksen musiikkia. Dvd on taivaan lahja ihmiskunnalle, mutta erityisesti elokuvatutkijoille ja -arkistoille. Vaikka making of -koosteet yleensä ovatkin pelkkää elokuvan mainontaa, kuten tässäkin, ovat ne silti tärkeää tutkimusmateriaalia, kun kotimaisen elokuvan olemusta aletaan tarkastella vaikkapa 50 vuoden kuluttua.

Matti-Esko Hytönen kirjoitti, että Marco Bjurström on Suomen ainoa teatteriohjaaja, joka on kerta toisensa jälkeen todistanut ettei osaa ohjata, mutta jatkuvasti saa uusia näytelmiä ohjattavakseen. Koivusalo tuntuu olevan Bjurströmin vastine elokuvan puolella.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,6 / 5 henkilöä