Shadow of The Eagle kotikatsomo

Miten suhtautua vakavasti elokuvaan, jonka nimi on Kaksipäisen kotkan varjossa ja jonka ensiminuuteilla päähenkilö piiloutuu kirkkoon ja astuu ikkunasta lankeavan kaksipäisen kotkan varjoon?

Ai niin, mutta kriitikothan eivät ymmärrä Koivusalon elokuvia. Tätäkään lähes luokatonta esitystä, jollaista voisi luulla jonkun vastavalmistuneen opiskelijan lopputyöksi. Eri näyttelijöillä tietenkin. Tosin nyt ei meikäläisen ykköskaartin näyttelijänimetkään pysty pelastamaan Koivusalon fiaskoa kuten on tapahtunut kaikissa aiemmissa tapauksissa. Ei ihme, että Kaksipäisen kotkan varjossa vääntyikin notkeasti kesäteatteriohjelmistoon, sillä kesäteatterinäytelmäksi sen ehkä riipin raapin voisi jopa mieltää.

Elokuvantekijänä Koivusalo on varmaakin varmemman päälle pelaaja ja se näkyy hänen elokuviensa suomalaiskansallisissa aiheissa, jotka vetoavat leffateatterit yleensä kauempaa kiertävään yleisöön. Mutta on tässäkin päämäärässä se hyvä puoli, että meiltä löytyy filminikkareita, jotka eivät hinnalla millä hyvänsä kosiskele parikymppistä elokuvayleisöä vaan tekevät suoraan ja rehdisti viihdettä niin sanotulle vanhemmalle polvelle.

Valkokangas jos mikä kärsii ikärasismista. Taiteena ja viihteenä elokuvalle olisikin tärkeää houkutella kaikenikäistä kansaa teattereihin, jotta se säilyttäisi elinvoimansa ja puhuttelevuutensa. Kyllä Koivusalon tarkoitusperät ovat varmaan sinänsä hyvät ja rahaakin elokuvien pitää tuottaa, mutta sitä kuuluisaa hinta-laatusuhdetta häneltäkin on syytä penätä, koska suomalaisittain pikkurahoilla Koivusalo ei elokuviaan tee. Se pelkästään ei riitä, kun palkkaa "parhaat" suomalaiset näyttelijät. Dramaturgian alkeetkin on syytä osata.

Kaksipäisen kotkan varjossa ei ollut enää Martti Suosalon virtusioima suurmieselokuva, mikä oli Koivusalolta selvä riski. Joka ei sitten kannattanut, sillä helmikuun manifestin jälkeisiin sortovuosiin 1900-luvun alkuun sijoittuva sepitteellinen historiallinen musikaali ei yleisöään enää löytänyt. Vaikka elokuvana onkin varmaan harmitonta viihdettä, jota on ihan kiva katsoa.

Isänmaallisia runoja rustaavan kynäniekan tarinaa rakkauden ja velvollisuuden aallokossa ei ole edes kovin mielekästä suomia. Koivusalo on fiksusti turvannut selustansa kertomalla puhtaasti aikuisten satua, joka ottaa umpisentimentaalisen luonteensa omalla oikeutuksellaan. Ja hyvä niin. Se on oikea asenne, jota ei auta moittia. Mutta ei esimerkiksi lavastusta voi kuitenkaan huitaista, oli sitten kuinka sadusta kysymys tahansa. Tai käsikirjoitusta. Tai pyrotekniikkaa. Tai henkilöohjausta. Tai leikkausta... Tai...

Miljöö Kaksipäisen kotkan varjossa on suorastaan kiusallisen epämääräinen ja huolimaton sekä hämmentävässä ristiriidassa elokuvan muistettavimpien näyttelijöiden, Vesa-Matti Loirin ja Anneli Saariston, sivuosahahmojen elämänmakuiselle rehevyydelle. Näiden asioiden pitäisi kohdata elokuvassa. Kaikkien osasten suurimmista pienimpiin pitäisi kohdata kokonaisuudessa nimeltä elokuva, joka ennen kaikkea perustuu näköhavaintoihin.

Sadulla ei kuitata mitään, mihin ei ole ollut oikeasti osaamista tai mihin ei ole ollut rahaa. Parempi pelata niillä paukuilla, joita on oikeasti antaa. Parhaiten Koivusalo onkin onnistunut juuri musiikissa. Ilman sitä Kaksipäisen kotkan varjossa olisi jo katsomiskelvoton, sillä kerronnallisesti kiusallisen puiseva ja leikkaukseltaan kankean alkeellinen elokuva on henkilöohjaukseltaan järkyttävän pökkelömäinen, melodramaattisesti yli-imelä ja vuoropuhelultaan suorastaan naurettavan teennäinen. Kerrassaan tyylitajuton tekele, joka on korkeintaan kuuntelemisen arvoinen. Mutta vain osin, tosin.