Kulkuri ja Joutsen kotikatsomo

"Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla," lauloi Tapio Rautavaara aikoinaan. Juokse sinä humma on syöpynyt lähtemättömästi suomalaisten mieliin ja ironista kyllä se tavallaan tiivisti pitkälti myös esittäjänsä elämän. Kun ala-arvoisten Pekkojen isä, Timo Koivusalo, otti vakaan askeleen toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja tehdä elokuvan omista esikuvistaan, Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, tuskin monikaan jaksoi uskoa vakuuttavaan lopputulokseen. Vaikka valmistuttuaan Kulkuri ja Joutsen sai osakseen ristiriitaistakin kritiikkiä, Koivusalon elokuvaa ei voi juuri muuta kuin ylistää, sillä niin juurevasti se pureutuu suomalaisuuden ja viihdyttämisen arkirealismiin.

Suomalaisen jurouden ja pidättäytyneisyyden kulttuurissa on musiikilla ollut aina vakaa merkityksensä. Osaltaan juuri se selittää kotimaisen elokuvan uuden tulemisen olevan vahvasti sotakokemusten lisäksi musiikkipainotteinen. Kiertävät taiteilijat ja viihdyttäjät olivat osa kansan syviä rivejä ja heidän tekemänsä työ on toiminut terapeuttina tässä työn ja pimeyden maassa menneinä vuosikymmeninä. Tälle työlle Kulkuri ja Joutsen tekee kunniaa syvään kumartaen, sillä niin Rautavaara ja Helismaa kuin kaksikon kolmas pyörä Esa Pakarinenkin olivat kovan saransa yksiä merkittävimpiä kyntäjiä 50-luvulla.

"Uskon, että nuoremmallekin ikäpolvelle se herrojen tapa elää on täyttä rock and rollia, vaikka siitä ei puhuttu. Nämä herrat jos ketkä olivat kiertolaisia ja elivät sitä omaa elämäänsä ja unelmaansa, joka tosin oli raakaa työtä myös.", kiteyttää Koivusalo idoliensa ja elokuvansa sankarien elämäntyötä. Koivusalo tietänee mistä puhuu, sillä hän on itsekin kriitikkojen hyljeksimä kansan syvien rivien viihteen tekijä.

Kulkuri ja Joutsen pureutuu reissumiesten elämään ensin huumorilla, mutta hiljalleen sävel taittuu yhä melankolisemmaksi ja lopussa molli soi haikean kaihoisasti, jopa kyyneliä silmäkulmasta etsien. Koivusalo kuljettaa tarinaa jouhevasti, mutta todellisen syvyyden tuovat ilmiömäiset näyttelijät, joista päällimmäisiksi on nostettava päätähdet Tapio Liinoja, Martti Suosalo ja Heikki Nousiainen.

Hienoisesta poljennon hapuilusta huolimatta Kulkurissa ja Joutsenessa on nostalgisena ja puhuttelevana viihteenä todellista särmää, jonka ei luulisi jättävän ketään kylmäksi. Harvoin näkee näin lämmöllä tehtyä ja omistettua elämäkerrallista kuvausta, joka haikeudessaan on kuin kotimainen iskelmä, kirjaimellisesti.