Pelle Hermanni ja hypnotisoija valkokangas

Timo Koivusaloa on elokuvantekijänä arvostettava oman tiensä kulkijana, joka ei apurahoja pyytele vaan toteuttaa elokuvia omalla taloudellisella riskillään. Erityisesti lastenelokuvissa Koivusalon tyyli on monesti toiminut, tai ainakin ollut riittävän toimiva vedotakseen yleisöön. Yleisöhän viime kädessä onnistumisen ja menestymisen määrittää koko perheen valtavirtaelokuvissa. Huippukehuttu koko perheen elokuva ei saa jatko-osia, jos sillä ei ole lainkaan katsojia.

Televisiosta tuttu ikisuosikki Pelle Hermanni palasi viime vuonna valkokankaalle Koivusalon elokuvassa Pelle Hermanni. 1970–1980-luvuilla alun perin seikkaillutta ja Veijo Pasasen ikuistamaa klovnia esitti uudessa tulemisessa Vesa Vierikko. Elokuva onnistui mukiinmenevästi jatkamaan vanhaa perinnettä ja tuomaan siihen jotain uutta, vaikka Hermanni itse jäi sivuraiteelle ja muiden juonenkäänteiden alle. Vierikko otti silti roolin taitavasti omakseen ja jatkaa pääosassa myös uudessa teoksessa Pelle Hermanni ja hypnotisoija.

Jatko-osaa ryhdyttiin kuvaamaan jo ennen kuin ensimmäinenkään elokuva oli valkokankailla. Pääosissa on lähes sama väki kuin edellisessä, uutena mukaan on liittynyt Jari Salmen esittämä hypnotisoija Tilpehööri. Tiheä kuvausrytmi mahdollisti sen, että avainrooleissa olleet lapsinäyttelijät eivät ehtineet kasvaa ulos rooleistaan. Juuri muuta se ei mahdollistanutkaan.

Pelle Hermanni ja hypnotisoijasta jäi päällimmäisenä mieleen verkkaistakin verkkaisempi tarinallinen itsetoisto. Sinänsä sopivan lyhyen mittaisessa elokuvassa ensimmäiset kolme neljännestä soljuivat hitaasti ja itseään toistavina. Minuutit tuntuivat paljon kestoaan pidemmiltä. Samojen kuvioiden ja samantyyppisten kohtausten loputtoman toiston virta puudutti ja uuvutti.

Vasta loppuvaiheissa alkoi tapahtua, silloin puolestaan liian tiiviiseen tahtiin. Yhtäkkiä esiteltiin uusia tyhjästä putkahtaneita juonikuvioita, selviteltiin ne ja punottiin elokuvan aiempien vaiheiden tarinalangat yhteen niin kiivaasti, että samassa jo lopputekstit pyörivät. Äkillinen absurdi uhka sirkusta sulkevasta kiukkuisesta byrokraatista olisi pitänyt esitellä viimeistään elokuvan puolessa välissä, ei viimeisen vartin aikana.

Harvoin näkee näin epätasaista rytmitystä, saatikka käsikirjoitusta. Aivan kuin loppumetreillä olisi tajuttu, että kahden ohuen päätarinalangan oheen tarvitaan lisädraamaa kokopitkän elokuvan täytteeksi. Pääkuviot, eli Pelle Hermannin syntymäpäivämäärän etsiminen ja hypnotisoija Tilpehöörin metkut sirkus Hepokatin pään menoksi, eivät sellaisenaan riitä pitkän teatterielokuvan sisällöksi.

Tilpehööri haluaa Hermannin omaan sirkukseensa ja hypnotisoi sirkuslaisia pekkasiitoislaisella hypnoottis-magneettisella tuijotuksellaan. Salmelle on käsikirjoitettu epäkiitollisen yksioikoinen pahisrooli, joka vaikuttaa kuin hän kanavoisi sketsihahmoaan Pulkkista. Vastaavasti hypnotisoitavat hepokattilaiset vääntelehtivät kuin kivuliaan peräruiskeen saajat.

Aikuisnäyttelijöiden karuksi mutta suomalaisista lastenelokuvista tutuksi kohtaloksi jää joko groteskin vieraannuttava ylinäyttely tai kesäteatterimainen patsastelu. Vain Vesa Vierikko on tästä poikkeus. Vierikon Hermannissa on edelleen sydämellisyyttä, hömelöä sympaattisuutta sekä nyanssien tajua. Sääli, että Hermanni on tässäkin elokuvassa jäädä sivuosaan loputtomien hypnotisointikohtausten tai muiden sirkushahmojen jahkailun alle. Muutamat Hermannin temppukohtaukset kuitenkin parantavat päähenkilön näkyvyyttä.

Elokuvan paras, hillityin ja hallituin näyttelijäsuoritus nähdään Huli-kissan toimesta. Kohtaus Martti Suosalon kanssa on lyhyt, mutta ytimekäs. Näyttelevä ja agilityä harrastava kissaneiti Huli on lähtöjään rescue-kissa, joka pelastettiin uuteen elämään. Hulin ja muiden rescue-kissojen elämänvaiheista kertoo Heli Mäenpään kirja Arvon kissa (Aula & Co, 2023), jossa myös kerrataan Hulin roolisuoritus Koivusalon elokuvassa.

Mukana katsomassa ollut nuorempi kriitikko oli arvioimassa jo ensimmäistä Pelle Hermanni -elokuvaa, jonka hän silloin totesi mukavaksi. Jatko-osassa nuorempi kriitikko ei nähnyt juuri mitään hyvää. Lahjomaton arvio oli, että teos oli huono ja liian koheltava. Sanallista näkemystä tuki myös nuoremman kriitikon huomattavan levoton ja rauhaton ruumiinkieli tavanomaisen keskittyneisyyden ja paikallaan olon sijasta.

Yhden asian nuorempi kriitikko kuitenkin nosti esille positiivisena: elokuvan lapsinäyttelijät. Vanhempi kriitikko yhtyy samaan näkemykseen. Edellisestä elokuvasta tuttu kaksikko Roni (Milo Tamminen) ja Julia (Oona Hakanpää) ovat luontevimmin näyteltyjä hahmoja koko teoksessa. Varsinkin Oona Hakanpää kannatteli paikoin koko tarinarunkoa, joka ei aikuisnäyttelijöiden osalta tuntunut etenevän millään.

Aiemman Pelle Hermanni -elokuvan arvioinnin yhteydessä esille nousi ajatus siitä, että Vierikon Pelle Hermanni sopisi Pasasen alkuperäisen Hermannin tavoin televisiosarjaksi, lyhyempään kerrontaformaattiin. Pelle Hermanni ja hypnotisoijan olisi saanut mainiosti tiivistettyä noin puolen tunnin tv-jaksoksi. Pikku Kakkosen tai vastaavaan yhteyteen Hermanni sopisi hyvin. Kunhan vain mukaan muistettaisiin tuoda Käkättävä Kepakko.