Mies joka ei ollut siellä valkokangas

Coenin veljesten pian parikymmentävuotinen ura on ollut harvinainen, sillä veljekset eivät ole laskeneet käsistään yhtään epäonnistuneeksi laskettavaa elokuvaa. Suuren yleisön läpimurto tapahtui viimeistään Fargon (1996) tuoman menestyksen ja Oscarien myötä. Omalaatuisella tavalla hyväntuulinen huumori on ollut veljesten monien elokuvien tavaramerkki. Itse olen kuitenkin viehtynyt enemmän Coenien synkempiin ihmiskuvauksiin, kuten Miller’s Crossingiin (1990) ja Valtapeliin (1994). Näissäkin elokuvissa huumori on läsnä, mutta tavalla, joka ei ole tyypillistä amerikkalaiselle valtaelokuvalle. Hauskalta vaikuttava huumori kääntyy lähemmässä tarkastelussa katsojan kyseenalaisten tarkoitusperien ja mieltymysten paljastajaksi.

Mies joka ei ollut siellä on Miller’s Crossingin tapaan kylmännihkeä ihmistutkielma välinpitämättömyyden todellisesta pahuuden luonteesta. Tarinassa tavanomaiset ihmiset asetetaan ratkaisuihin, joiden lopullisia seurauksia he eivät voi mitenkään arvailla tai tietää. Välinpitämättömyys on valintojen edessä toteutumatta jäänyttä harkintaa ja näin ihmiset toimivat loputtomassa vuorovaikutusketjussa. Elokuva keskittyy parturina toimivaan Ediin (Billy Bob Thornton), jonka yritys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia.

Elokuvan alleviivattujen tarkoitusperien puuttuminen on aiheuttanut katsojissa jonkinasteista hämmennystä, jota ei varmastikaan ole liennyttänyt selkeän ja fargomaisen huumorin vähäisyys. Toisaalta elokuvanystävät ovat olleet innoissaan teoksen film noirille kumartamasta kunnioituksesta. Mistään Hollywoodin joutsenlauluna pidetyn tyylisuunnan pastissista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.

Kokonaisuutena Mies joka ei ollut siellä ei kuitenkaan yllä veljesten kirkkaimpaan parhaimmistoon, sillä toimiakseen elokuvan on osattava sanoa tai vähintään antaa ymmärtää ne vihjeet, joista monitulkintaisetkin merkitykset ovat muodostettavissa - ja tässä elokuva mielestäni epäonnistuu. Kerronnan viipyilevyys tuskin houkuttelee suurta yleisöä tämänkertaisen Coenin teoksen äärelle ja tätä on ilmeisesti ennakoitu jo elokuvan varsin vähäisellä kopiomäärälläkin.